Paniikki Lapuan koulutoimessa TAIDE AIHEUTTAA TUNTEITA JA AJATUKSIA

Tänään osui silmiini Helsingin Sanomien 31.12.2014 uutisoima myrsky Lapuan koulutoimessa. Meillä kun pitäisi olla sanan ja taiteen vapaus, eikä kuvia kaihdeta. Opetuspäällikkö Merja Koiviston kerrottiin ohjeistaneen opettajia olemaan viemättä koululaisia taidemuseoon Teemu Mäen näyttelyyn. Syyksi Koivisto kertoi maalausten arat aiheet ja vanhempien antaman palautteen. Myönnän nyt kirjoittavani näyttelystä, jota en ole nähnyt. Lukuisia Mäen teoksia kylläkin. Teemu Mäen mukaan teokset käsittelevät muukalaisvihaa, köyhien kohtelua, ekokatastrofeja ja Venäjän tilannetta: ajankohtaisia ja todellisia aiheita visuaalisella kielellä.

Opettajat, vanhemmat ja opetuspäällikkö hätääntyivät siitä, että taide on aiheuttanut tunteita ja ajatuksia – eikä suinkaan helppoja sellaisia. Lapset eivät hipsineetkään museossa perinteiseen tapaan oppaan johdolla puoli unessa kuulemassa tasapainoisesta kompositiosta ja harmonisesta värimaailmasta. Taiteen tarkoitus on herättää visuaalisen (tai minkä tahansa aistittavan) ärsykkeen avulla tunne ja tämän tunteen puolestaan ajatuksia ja ajattelua. Lapsilla, jotka näyttelyyn tutustuivat, oli ilmeisesti kyky lukea kuvia ja heidän itsereflektionsa sekä kognitiiviset taidot toimivat. Heille avautui uudenlainen merkitysten maailma. Oleellista on huomata, että myös negatiiviset tunteet ja hämmennys ovat tärkeitä tunteita, joiden kautta lapsi voi oppia jotakin korvaamatonta ympäröivästä maailmasta. Negatiivisten tunteiden käsittelyyn lapsi voi tarvita kuitenkin aikuisen apua. Tunteiden kieltäminen ja taidemuseokäynnin syyttäminen tunteista eivät ole aikuisten tarjoamaa apua lapsille. Lasta ei voi eristää maailmasta ja tuntemuksista.

Annamme lastemme kaikkine aisteineen altistua lööpeille, elokuville, peleille sekä verkon suoltamalle fiktiiviselle tai väkivallalla herkuttelevalle ryönälle, mutta pelästymme, kun he altistuvat todellisuudelle taiteessa. Sen sijaan, että antaisimme lastemme käyttää hyväksi taiteen tarjoamaa mahdollisuutta ymmärtää merkityksiä, tunteita ja ajatuksia sekä prosessoida ympäröivää todellisuutta taiteen avulla, tempaamme heidät pois sen vaikutuspiiristä.

Miksi? Koska opettajana emme itse osaa vastata lasten kysymyksiin? Koska itse haluamme sulkea silmämme maailmalta. Koska taidekasvatuksemme on retuperällä ja suhteemme taiteeseen unohtunut pahasti.

Erityistä pahennusta näyttelyssä oli tiettävästi aiheuttanut Venäläinen interiööri, jossa viitataan Venäjän sotilaiden äitien yritykseen saada äänensä kuuluviin jopa niin naiivin selkeästi, että alakouluikäinen oma lapseni ymmärsi viittauksen, kun sana Venäjä oli mainittu äsken suoritetussa lapsikokeessa.

Missä siis oli Lapuan opetuspäällikön ja opettajien merkitysten lukutaito? Miksei opettaja luottanut museopedagogin ammattitaitoon, lapsiin ja heidän tunnetaitoihinsa ja vanhemmat opettajaan? Miksi vastuu omasta kapeakatseisuudesta ulkoistettiin taiteeseen. Jos lapsilla oli vanhemmille puhuttavaa, mikseivät vanhemmat menneet lapsen kanssa takaisin taidemuseoon puhumaan nähdystä?

Olemme unohtaneet taiteen merkityksen, odotamme siltä sitä, mitä kulttuuriteollisuus tarjoaa: höttöä hyvänolon tunnetta, viihdettä ja korkeintan hieman jännitystä kunhan katharsis vapauttaa. Teemu Mäki tiivistää hyvin olennaisen tapauksesta ja ajasta:

”Tässä ei ymmärretä sitä, että taideaineetkin ovat ihan oikeita aineita eivätkä mitään virkistymishetkiä.”

Niin. Eivät muutkaan koulutunnit ole aina miellyttäviä ja viihdyttäviä. Eikä niiden tarvitsekaan olla. Joskus koulun seinien sisäpuolellakin saattaa ja pitää ällöttää. Allekirjoittanut taisi aikoinaan tippua luokan ovelle sinä päivänä, kun vasikan keuhkoja kaiveltiin biologian tunnilla. Painajaisiakin näin. Silti minulle, vanhemmilleni tai opettajille ei tullut mieleen luopua elimien käytöstä biologian opetuksessa. Toivonkin, että kouluissa kaivellaan edelleen keuhkoja tai mitä tahansa elimiä juuri siksi, että ne ovat totta. Todellisuutta ei voi korvata viihteellä.

 

PK-yrittäjä ja palkansaaja samassa veneessä

Talouden taantumaan ja spekulatiiviseen ”kestävyysvajeeseen” on tarjottu lääkkeeksi leikkauskuuria sekä yritys- ja yhteisöverojen alentamista talouskasvun saavuttamiseksi. Mutta kuten tuoreet selvitykset selvästi osoittavat, hallituksen 2013 toimeenpanema yhteisöveron alennus 20 prosenttiin ei ole vaikuttanut talouteen mitenkään. Käytännössä veronalennus on valunut omistajien taskuihin lisäämättä työllisyyttä. Samaan aikaan valtiontalouden leikkaukset ovat vähentäneet kokonaiskysyntää. Harmaan talouden selvitykset puolestaan kertovat, että monen yrityksen kasvavat voitot lihottavat osingonsaajien pankkitilejä veroparatiiseissa. Sen sijaan, että voitot sijoitettaisiin tutkimukseen ja tuotekehitykseen ja sitä kautta uusiin innovaatioihin ja työpaikkoihin, erityisesti suuret yritykset jakavat voittonsa omistajille ilman vastuuta tulevaisuudesta. Talousuutiset kertovat heikointakin tulosta tekevien pörssiyritysten osinkojen kasvusta.

 

Röyhkeintä on, että kansalta vaaditaan samaan aikaan uhrauksia elinkeinoelämän ja yritysten kilpailukyvyn eteen. Epävarmuus työpaikoista kilpailuyhteiskunnassa onkin saanut aikaan negatiivisen kierteen taloudessa ja taantuma on syventynyt yhdessä sosiaalisen kuilun repeämisen kanssa. Työehdoista tinkimällä on saatu aikaan lisää epävarmuutta, joka on vain pahentanut syöksyä. Näyttääkin vahvasti siltä, että tulevaisuususko on enää harvojen herkkua. Ja etupäässä niiden, joiden toimeentulo ei riipu työpaikasta vaan on turvattu yritysomistuksin ja sijoituksin. Osakekurssithan ovat jatkaneet nousua jo vuosia.

 

Kun suurien yritysten ylimitoitettuja voittoja yritetään saada kansallisen verotuksen piiriin ja yrityksiä noudattamaan työlainsäädäntöä ja työehtosopimuksia, poliittinen oikeisto syyttää näitä pyrkimyksiä kateellisuudeksi yrittäjiä kohtaan. Tällainen vainoharhaisuus kertoo ahneuden ohittaneen kaiken muun poliittisena tavoitteena. Suomessa on erinomaiset olosuhteet. Yrittäjiä ei kadehdita vaan kunnioitetaan ja myös suurin osa yrittäjistä ymmärtää verovaroin kustannettavan hyvinvointiyhteiskunnan ja työehtosopimusten työntekijälle tuoman turvan merkityksen toimintansa edellytyksenä. Yksinyrittäjän ja pienyrittäjän yrittämisen kynnystä voidaan toki laskea parantamalla yrittäjän taloudellista turvaa perustulomallilla ja nostamalla ALV-alarajaa vähintäänkin 40 000€:n.

 

Verot luovat pohjan julkisille palveluille, joista jokainen on riippuvainen, myös yritysjohtajat: Suomalaista yhteiskuntarauhaa tulee monelle uusliberalismin saarnamiehellä ikävä, kun se katoaa.

 

Hyvinvoivassa yhteiskunnassa talous elpyy luottamuksen myötä. Ei toisinpäin. Siksi täsmällinen elvytyspolitiikka on ainoa vaihtoehto, mikäli haluamme rakentaa kestävän tulevaisuuden. EK ja oikeisto ovat pyrkineet maalaamaan elvytyksestä kuvan holtittoman rahan kylvämisenä ja paluuna vanhaan. Tässäkin piilee ideologinen sanoma. EK ja oikeisto haluavat jatkaa nykyistä epätasa-arvon ja epävarmuuden kehitystä, joka näyttää tuottavan monille yrityksille ennätysmäisiä voittoja ja omistajille huippuosinkoja. Toisin kuin oikeisto ja EK väittävät, kaikki julkinen kulutus ei ole elvyttävää. Elvytettäessä panostetaan harkiten kasvua ja työllisyyttä tukeviin hankkeisiin arvioiden niiden sosiaaliset ja taloudelliset kertoimet. Elvytyksellä voitaisiin hoitaa myös yhteistä vastuutamme globaalista ilmastonmuutoksesta saattamalla Suomen energiatuotanto nykyaikaan investoinneilla uusiutuvaan, kotimaiseen, energiantuotantoon.

 

Talous ei lähde nousuun rankaisemalla julkisten palveluiden leikkauksilla niitä, jotka vähiten ovat taantumaan syyllisiä. Julkisia palveluita käyttävät kaikki. Vaikka talouseliitti ei päiväkoteja, sairaaloita, kouluja ja kirjastoja käyttäisi, on myös elinkeinoelämä ja sen voiton kerääjät velkaa julkiselle infralle. Tuotteet eivät kulje, raha liiku, koulutettua työvoima riitä, eikä kysynnän takaava yhteiskuntarauha säily ilman yhteiskunnan tukirakenteita. Vapaaehtoisuus ei ole vastaus myöskään julkisille palvelulle. Jos vapaaehtoisuus takaisi tasa-arvon ja hyvinvoinnin, meidän suuntamme ei olisi kohti laiminlyötyjä vanhuksia, unohdettuja ja pahoinvoivia lapsia ja entistä uupuneempia vanhempia.