Haluammeko yhteiskunnan jossa inhimillisyys on valvonnan varassa?

Esperi caren toimintaan puuttuminen on nostanut yksityisten isojen hoivayhtiöiden toiminnan puheenaiheeksi. Koska laiminlyönnit kohdistuvat vanhuksiin ja vammaisiin, siis erityisen haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin, toiminnan lävähtäminen silmillemme saa oikeutetusti tunteemme kuumenemaan.  Kuohunta ja yhden toimitusjohtajan demonisointi ei kuitenkaan ratkaise mitään jollemme muuta lainsäädäntöä ja resursseja ja päättäjinä kanna vastuuta yksityistämisen seurauksista.

Esperi caren, Attendon, Mehiläisen ja monen muun suuren sotetoimijan laiminlyönneissä ei ole kyse laadunvalvonnan epäonnistumisesta. Kyse on inhimillisyyden ja ihmisarvon kunnioituksen puutteesta. Se että se vaatii valvovan viranomaisen puuttumista tarkoittaa, että järjestelmämme on todella vinossa.

Syy ei ole hoitajien jotka on peloteltu hiljaisiksi, syy on toimipisteiden johdossa, yhtiöiden johdossa ja omistajissa ja ennen kaikkea yhteiskunnassa joka on tehnyt hoivasta liiketoimintaa. Yksityistämiskehitys on olut nopeaa. Sitä on perusteltu yksityisen sektorin laadulla ja tehokkuudella, jotka johtavat säästöihin julkisessa taloudessa. Todellisuudessa se tehokkuus on tätä; tingitään hoivasta jotta osingot voidaan maksaa. Samalla yhtiöt järjestelevät verot verottajan ulottumattomiin, ja verovarat hupenevat vallan muualle kuin julkiseen talouteen.

Pääomalla ei ole moraalia. Ehkä sijoittajilla sellainen on, mutta se katoaa välikäsien ja toimijoiden ketjuun. Vastuun voi aina ulkoistaa jollei ole se resurssiniukkuudessa vastuuta kantava hoitaja joka parhaansa mukaan yrittää huolehtia lähimmäisestä ja säilyttää työpaikkansa. Vastuun voi kadottaa vetoamalla siihen, että asiakkaat äänestävät jaloillaan. Eivät äänestä. Siksihän tämä epäinhimillinen kohtelu on ollut mahdollista, etteivät asiakkaat voi lähteä eikä heidän äänensä kuulu. Verovaroin tuotettavat palvelut eivät ole markkinaehtoisia, niihin ei päde kilpailun laatua jalostava vaikutus.

On totta, ettei julkisenkaan puolen hoivalaitoksissa ole auvoista, resurssipula vaivaa sielläkin. Mutta julkiseen toimintaan puuttuminen on helpompaa. Yhtiöiden toimintaa ei valvo kansalaisten valitsemat valtuustot ja lautakunnat, niissä ei ole asiakkaiden puolia pitävää toimivaltaista elintä. Niistä ei saa tietoa, eikä niihin hallitustenkaan tule ajatella asiakkaan vaan yhtiö taloudellista etua. Niillä ei myöskään ole intressiä maksaa verojaan alueelle. Päinvastoin. Niukkuudessa he saavat hiljaisempaa ja halvempaa työvoimaa ja tiukemman peukaloruuvin.

Voitontavoittelu lähimmäisen hoivalla ei ole hyvinvointiyhteiskunnan tehtävä. Yhteiskunnan rooli on muuttunut hoivan järjestämisestä yritysten tukemiseksi ja voittojen mahdollistamiseksi. Tämä tulee inhimillisesti ja taloudellisesti kalliiksi. Eikä kehitys ole pysähtymässä, päinvastoin. Yksityistämisaalto on pyyhkäissyt viime vuosina myös varhaiskasvatukseen. Eikä ongelmilta sielläkään ole vältytty vaikka vanhemmat sentään päivittäin edes vilaukselta näkevät päiväkodin toimintaa ja voivat puuttua.

Jos halutaan pitää huoli lähimmäisistä ja turvata julkinen talous on työ aloitettava lainsäädännöstä: Kielletään voiton tavoittelu vanhus- ja vammaispalveluissa sekä varhaiskasvatuksessa, peruskouluahan tälläinen lainsäädäntö onneksi koskee. Lakimuutoksilla on mahdollista puuttua verovälttelyyn ja turvata julkisen talouden tila yksityistämistä paremmin. Kun kaikki pelaavat samoilla säännöillä, niin yksityinen sektori voi hyvin olla mukana hyvinvointiyhteiskunnan ydintoiminnoissa.

Inhimillisyydestä ja ihmisarvon kunnioituksesta ei voi tinkiä

Vaaleja ennen  iskee muistikatkos- keskusta leikkasi koulutuksesta

 

Pääministeripuolueen kansanedustaja Martti Talja ilmaisi 14.1.2019 Etelä-Suomen sanomissa huolensa oman puolueensa toteuttamista koulutusleikkauksista. Talja tosin vieritti vastuun tyystin Kokoomukselle. Erikoinen muistikatkosilmiö, sillä kyllähän kansanedustajan täytyy tietää, että mikäli ei ole leikkauksia vastaan äänestänyt, eikä hallitus ole kaatunut, eli keskusta  ei ole leikkauksia vastustanut.  Koulutuksen rahathan olisi helposti voinut ottaa vaikka ympäristölle haitallisista yritystuista, jos tahtoa olisi ollut. Pakko ei ollut leikata.

 

Mutta oikeassa Talja on. Toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta on leikattu aivan liikaa. Työskentelin itse ammatillisessa koulutuksessa vuoden 2014 kevääseen, enkä oikeasti ymmärrä kuinka entiset kollegani vielä voivat venyä. Jo edellisen hallituksen leikkaukset haavoittivat ammatillista koulutusta, mutta vielä ennen nykyhallituksen leikkauksia ammatillisessakin koulutuksessa oli vielä sentään opetusta. Tuntikehys oli 26-24 tunnin huitteilla, mikä sekin teki haastavaksi varmistaa jokaisen opiskelijan pysyminen kyydissä. Nyt Kokoomuksen, Keskustan, Perussuomalaisten ja Sinisten päätösten seurauksena tuntikehys on supistunut noin 16 tuntiin ja reformiin on pitänyt sopeutua äärimmäisten supistusten keskellä.

 

On kestämätöntä, että nuoriamme kohdellaan näin epätasa-arvoisesti. Lukioille tällaisia tuntikehysten supistuksia ei kukaan uskaltaisi edes esittää. Mutta juuri ne nuoret, joista osalle peruskoulu ei turvannut oppimisen edellytyksiä, on nyt jätetty opintojensa kanssa yksin. Ammatillisen koulutuksen opiskelijat ovat pääosin aloittaessaan 15-16-vuotiaita teinejä, eivät nuoria aikuisia. Silti heiltä pitäisi kuin taikaiskusta löytyä itsenäisen oppimisen, elämänhallinnan ja työelämän taidot, ilman että aikuisilla on mahdollisuutta näissä ohjata ja opastaa. Nuorilla pitäisi olla mahdollisuus saada riittävä tuki opiskelulle ja saavuttaa sellainen osaamistaso, että tie on auki jatko-opintoihin.  Näiltä nuorilta koulutuslupauksia viljelleet hallituspuolueet ovat tuon mahdollisuuden vieneet, vaikkei duaalimallin purkamisesta ole päätöstä. Samalla on leikattu opintotuesta opintojen kustannusten noustessa. Toivottomuus ohittaa motivaation helposti jollei perhe pysty taloudellisesti tukemaan.

 

Keskustelu ammatillisesta koulutuksesta kilpistyy usein puuttuviin työelämätaitoihin, mitkä toki ovatkin tärkeitä. Mutta keskustelusta uupuu kokonaan näkökulma nuorten sosiaaliseen kasvuun ja tarpeeseen olla sosiaalisessa kanssakäymisessä ikäistensä kanssa. Tälle ikäluokalle porukkaan kuuluminen ja sosiaalisen viitekehyksen laajentaminen on todella tärkeää. Jotain olennaista jää puuttumaan, jollei opiskelupaikka tarjoa arjessa mahdollisuutta testata ja rakentaa sosiaalisia taitoja. EI ole ihme, että yksinäisyyden tunne on monella vahva. Eikä pitäisi yllättää, ettei etätehtävillä ja moodle-ympäristössä suoritettujen opintojen jälkeen olekaan riittäviä taitoja kohdata työelämässä haastavia ristiriitatilanteita. Ei myöskään ole ihme, ettei kahden tunnin koulupäivät luo rutiinia kahdeksan tunnin työpäiviin tai tuota laajaa yleissivistystä.

 

Salpauksenkin ammatilliset opettajat ja ohjaajiksi uudelleen nimetyt avustajat ovat todella ammattitaitoisia osaajia, jotka kyllä pystyvät tarjoamaan erilaisille oppijoille polkuja eteenpäin ja valmiuksia oppia oppimaan, mutta se ei onnistu ilman lähiopetustunteja ja riittävän pieniä ryhmiä.

Eriarvoistavaan koulutuskriisiin on yksi ainoa ratkaisu ja se on taloudelliset resurssit opetukseen. Jos haluamme että nuorillamme on tulevaisuus, niin korjaamme virheet. Meillä ei ole taloudellisesti varaa epäonnistua koulutuksessa, mutta inhimillisesti vielä vähemmän.

 

Oman alan työelämätaitoja ja sosiaalisia taitoja oppii parhaiten ryhmässä pedagogin ohjauksessa