Säästöt eivät ole kääntäneet kuluja laskuun

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someone

Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän budjettiylitys ei tullut yllätyksenä. Alibudjetointia harrastettiin pitkään. Oikeassa oleminen ei kuitenkaan nyt lämmitä yhtään, kun lukuja katsoo ja voi olla aika varma, etteivät ylitykset jää tähän(kään) vuoteen.

On selvää, ettei sotekulujen voi antaa kasvaa nykyistä tahtia. Hoitojen, lääkkeiden ja teknologian kehityksen, sekä yleisen elintason nousun myötä kulujen kasvua palvelutarpeen kasvaessa pitäisikin olla mahdollista hillitä myös suurten ikäluokkien ikääntyessä. Kulujen kasvua ei voi laittaa kuntien muusta palvelusta karsittavaksi, ilman pahoinvoinnin kasvua ja perheiden kaikkoamista alueelta. Siksi meidän kunnissakin pitää uskaltaa myös keskustella perustelluista palveluverkkomuutosten ja toimintamallien muutosten mahdollisuuksista. Jotta voimme ottaa uusia parempia malleja käyttöön, on luovutava joistain vanhoista ja turvallisen tuntuisita.

Ennen kaikkea kuitenkin avainasemassa on alueen maksukyvyn parantaminen, jotta sotenkaan kanssa ei tarvitsisi kiikkua veitsenterällä.

Hyvinvointikuntayhtymä tuottaa palvelut valtakunnallisesti vertailtuna halvalla ja tehokkaasti. Alueen asukkaiden veronmaksukyky on heikko ja sitä kautta kuntien talous. Verokertymä ei kuitenkaan parane jäädyttämällä investointeja infraan ja elinvoimaan ja säästämällä arjen sujuvuudesta. Etenkään, kun kyse ei ole yhden vuoden, vaan kasvavasta kymmenien vuosien haasteesta.

Tarvitsemme maakunnassa työikäisen väestön maakuntaanmuuttoa, sekä huomattavaa koulutustason ja sitä kautta työllisyyden nostoa koko maakunnassa. Näiden toteutuminen edellyttää vahvaa panosta varhaiskasvatukseen, perusopetukseen ja koulutukseen, sekä hyvinvointia rakentaviin ja ylläpitäviin palveluihin ja elinvoimapolitiikkaan. Samalla meidän pitäisi todella pureutua köyhyyden ja sen seurausten hoitamiseen, jotta ongelmien periytymisen kierre saataisiin poikki.

Yhtymä peri kunnilta niukat panokset perusterveydenhoitoon. Sen lisäksi Hykyltä odotettiin säästöjä heti sen perustamisvuonna. Perus- ja erikoissairaanhoidon yhdistämiselle ja kuntarajojen poistumiselle laitettiin paljon toiveita, siitä huolimatta, että verrokkien esimerkit osoittivat, että vastaavien yhtymien toiminnan alussa on tarvittu selkeitä lisäpanoksia.

Niukkuudessa ei ole saatu aikaan käännöstä erikoispainotteisuudesta perustasolle, sillä korjaavia palveluita tarvitaan aina enemmän muiden puuttuessa ja ne on pakko järjestää, jolloin leikkuri käy taas perustasolla tai ei-lakisääteisissä palveluissa. Vaikkei Hykyn ylityksille löydy yhtä selittäjää, sieltä silti nousevat esiin lastensuojelun tarpeen kasvu, sekä työttömyyden ja päihdeongelmien kulut. Nämä ovat ne haasteet joiden taklaamiseen tunnetusti tarvitsisimme lisäpanoksia, jotta ongelmat eivät pääsisi liian pitkälle.

Ylitykset eivät siis johdu siitä, että jotain olisi tehty liikaa, vaan siitä, että on tehty liian vähän. Eikä siihen auta se että edelleen tehdään vähemmän.

Liian tiukkaa talouslinjaa olemme jo koittaneet ja tulos on jälleen ennennäkemätön alijäämä. Olisiko aika kokeilla jotain muuta? Voisivatko kunnat ja hyky yhdessä kokeilla esimerkiksi lasten- ja nuorten mielenterveyspalveluiden ja perhepalveluiden kuntoon laittamista vaikkapa viiden vuoden investointiohjelmalla? Voisimme edes testata toimivien palveluiden vaikutusta lastensuojetarpeen ja kulujen kehitykseen.