Kaikki kirjoittajan Elisa Lientola artikkelit

Käänne ympäristökestävään Eurooppaan on köyhyyttä estävää politiikkaa

Ympäristökriisit, köyhyys, konfliktit ja ihmisioikeusloukkaukset ovat aina kietoutuneet yhteen.

Siksi ilmasto- ja ympäristökriisin ratkaisun tulee olla kaiken politiikan keskiössä ja niihin tulee vastata sosiaalisesti kestävällä tavalla.

Ilmastonmuutos ja monimuotoisuuden kaventuminen katastrofaalisesti eivät ole uusia uhkia. Koko oman elinikäni ne ovat olleet läsnä, mutta olemme valinneet odottaa ja toivoneet että markkinat korjaavat virheemme. Virhe on kuitenkin itse kapitalistinen jatkuvan luonnon resurssien käyttäöön perustuvassa jatkuvan kasvun mallissa.

Nyt seinä on vastassa ja tietoisuus noussut. Nämä ovat viimeiset vaalit, joissa voimme vaikuttaa ilmaston lämpenemisen hillitsemiseen 1,5 asteeseen ja vähentämään massasukupuuttoja. Mikäli laskemme ympäristökriisit etenemään hallitsemattomasti, on meillä edessämme myös kiihtyvä kilpailu vähenevistä resursseista elinkelpoisista alueista, jolloin omistava luokka kyllä pelastaa nahkansa ja muut jäävät rannalle konfliktien keskelle kilpailemaan keskenään. Köyhimmät ja kipeimmät ovat muutoksen suurimmat häviäjät.

Siksi meidän on viipymättä otettava käyttöön kaikki keinot hillitä lämpenemistä ja ympäristötuhoa. Jotta muutos saadaan toteutettua ilman konfliktoitumista, meidän tulee toimia pakottavalla lainsäädännöllä, verotuksella ja investoinneilla, niin ettemme syyllistä pienituloisia ja keskiluokkaa, vaan annamme aitoja vaihtoehtoja ja ilmastokriisi maksatetaan saasteiden tuottajilla.

Ilmastonlämpenemisen pysäyttämistä ei pidä nähdä työn ja toimeentulon vastakohtana. Säilyttääksemme toimeentulon meidän on oltava kärjessä luomassa uutta ympäristökestävää työtä. Jos vain kiellämme asioita, ilman vaihtoehtoisia tapoja, työtä ja investointeja ympäristökestävään toimintaan, emme saa kriisiä ratkaistua vaan levottomuuksia ja vastarintaa aikaan. Siksi rahavirrat tulee kääntää ympäristölle haitallisesta toiminnasta ympäristökestäviin elinkeinoihin ja TKI-toimintaan.

Lento- ja laivaliikennettä tulee verottaa päästöperustaisesti EU:n laajuisesti ja EU:n tulee toimia ripeästi globaalin lentoveron edistämiseksi. Haittaverotuksesta saatavilla tuloilla tulee rakentaa parempaa raideliikenneverkostoa ja kehittää kestävämpiä liikkumisen tapoja lentämisen vaihtoehdoksi.

Energia on suurin päästöjen tuottaja. Siinä on päästävä eroon hiilestä, turpeesta ja lopulta maakaasustakin. Tämä vaatii paitsi napakkaa takarajaa luopumiselle EU:n sisällä, myös investointia tutkimukseen ja kehittämiseen.

Kulutuksessa tulee suunta olla kohtuullisuudessa, kestävyydessä ja kiertotaloudessa. Meillä ei ole varaa kasvattaa kulutusta sitä mukaa kun teknologia kehittyy.

Suomen tulee olla edelläkävijä Euroopassa ja Euroopan globaalisti, jotta olemme luomassa ratkaisut ja pärjäämme taloudellisesti. Myös historiallinen taakka saastuttajana velvoittaa meitä hoitamaan osamme globaalissa rajat ylittävässä kriisissä. Se on parasta pakolais-ja siirtolaispolitiikka sekä rauhanpolitiikka pitkällä aikavälillä.

Suomalainen puhdas luonto ei ole totta tulevaisuudessa jollemme nyt muuta suuntaa

Ratkaistaan lapsiperheköyhyys

Suomessa elää laskentatavasta riippuen 100 000-150 000 lasta köyhyydessä. Tällä köyhyydellä on pitkät jäljet, sillä se rajaa tulevaisuuden mahdollisuuksia jo lapsena.

 

Stressaantunut, epävarmuudessa elävä lapsi tai nuori ei voi nähdä pitkälle valoisaan tulevaisuuteen, saati löytää keinoja sen saavuttamiseen. Stressaantuneina pystymme keskittymään vain välittömiin tarpeisiin.

 

Köyhyys on periytyvää ja syrjäyttävää. Köyhällä lapsella ei useinkaan ole samankaltaisia turvaverkkoja  tai kasvua ja itsetuntoa tukevaa ympäristöä harrastuksista puhumattakaan, kuin ikätovereillaan.

 

Tiedämme kuinka 90-luvun lama jätti jäljet sukupolveen. Nyt se sukupolvi on tämän päivän vanhempia ja heiltä leikataan taas. Heihin, jotka jo ovat osattomia ja joiden lapset syrjäytymisvaarassa osui kipeiten viime vuosien leikkaukset perusturvaan, lomarahoihin, lapsilisiin, perusopetukseen ja koulutukseen ja erityisesti varhaiskasvatusoikeuden rajaus.

 

Varhaiskasvatus turvaa lapsen kasvua ja oikeuksia sekä vaikuttaa oppimisen edellytyksiin ja koulumenestyksiin myöhemmällä ijällä merkittävästi. Tätä mahdollisuutta erojen tasaamiseen ei saa viedä lapsilta rangaistuksena heidän vanhempiensa työttömyydestä.

 

Jotta osattomuus ja pahoinvointi ei kumuloidu entistäkin vahvemmin, tulee subjektiivinen päivähoito-oikeus palauttaa ja kohentaa lapsiperheiden taloutta korottamalla 50€:lla lapsilisän yksinhuoltajakorotusta sekä tekemällä toisen asteen koulutuksesta aidosti maksutonta. On huutava ristiriita, että lapsilisät kuuluvat kaikille paitsi kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville lapsiperheille. Lapsilisiä ei tulisi katsoa tuloksi toimeentulotukihakemuksessa.

Kaikki lapset ansaitsevat hyvän arjen ja valoisan tulevaisuuden

Taloudellisten edellytysten lisäksi tarvitsemme suoraa arjen apua ja rinnallakulkijoita erityisen haavoittuvassa asemassa oleville perheille. Tiedämme että yksinhuoltajuus, pienituloisuus/työttömyys, alhainen koulutustaso ja vanhemman mielenterveysongelmat ennustavat vahvasti syrjäytymistä. Nämä perheet tarvitsevat tukea, jotta syrjäytymiskierre voidaan katkaista.

 

Ambivalentti alkoholisuhteemme

Yle uutisoi to 21.3. että Humalassa tehtyjen surmien määrä nousi viime vuonna 2017 vuoteen verrattuna 25-30%, mikä selviää Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ennakkotiedoista. Nousu on niin suuri, ettei se selity vuosivaihtelulla.

Yle 21.3.2019

Todennäköinen selitys on alkoholin myynnin vapauttaminen, mikä näkyy tilastollisesti aina humalaisen väkivallan määrissä. Vaikka kokonaiskulutus nousi alle prosentin, niin riskikäyttäjälle reunan yli meneminen ei tarvitse suurta nousua.

Jos teemme alkoholipolitiikkaa ”vahvojen” ehdoilla, niin että alkoholi on helposti saatavilla, meidän on samalla varauduttava paremmin mielenterveysongelmien ja päihdeongelmien hoitoon, perheiden tukeen, terveyshaittakulujen nousuun ja turvallisuuden parantamiseen. Ongelmakäytön vaikutus ei koskaan rajaudu vain käyttäjään, kuten surmatilastotkin kertovat.

Yhteiskunnassamme on iso ristiriita; Vapautamme alkoholin saatavuutta ja edelleen osin normalisoimme ongelmakäyttöä samalla kun herkästi leimaamme ja syrjäytämme ihmiset, joille alkoholi tai muut päihteet ovat ongelma ja lainsäädännöllä estämme huumeongelmaisten avunsaannin.

Onko tällaisessä kulttuurissa ihme, että suhde päihteisiin on mutkikas?

Tarvitsemme tutkitusti onnelliseen masentuneiden maahamme paremmat mielenterveyspalvelut, jotta ongelmia ei hoideta päihteillä. Samalla meidän tulee muuttaa päihdepolitiikkamme humaanimmaksi ja kohdella kaikkia ihmisiä aidosti vertaisina leimaamatta. Ongelman myöntäminen ja avun hakeminen on helpompaa, jollei mukana seuraa häpeä heikkoudesta tai pelko oikeudellisista seurauksista ja työpaikan menetyksestä.

Huumeiden käyttäjää ei tule rangaista vaan auttaa. Rankaisu ei estä riippuvaisen käyttämistä, mutta hoitoon hakeutumisen se estää tehokkaasti. Lainsäädäntömme pitäisi mahdollistaa myös huumehaittojen hoito. Huumeita ei voiteta sodalla käyttäjiä vastaan vaan huumereitit katkaisemalla ja rakentamalla yhteiskuntaa, joka paremmin mahdollistaa merkityksellisen elämän ilman päihteitä. Muistaen sen, ettei täydellistä elämää ole ja aina joku eksyy ja tarvitsee läheisineen tukeamme.

Varhaiskasvatusta tulee vahvistaa

Jos haluamme, että Suomessa koulutustaso nousee, ja haluammehan me, koska se on edellytys työllisyyden parantamiselle ja eriarvoisuuden poistamiselle, meidän on panostettava laadukkaaseen varhaiskasvatukseen.

Lapset ovat tällä hetkellä alueellisesti eriarvoisessa asemassa subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaaminen vuoksi. Rajaus vaikuttaa erityisesti jo valmiiksi haastavammassa tilanteessa oleviin perheisiin ja lapsiin.

Laadukkaalla varhaiskasvatuksella, jota suomalaisissa päiväkodeissa pääasiassa tarjotaan, on positiivinen sosio-ekonomisesta taustasta johtuvia eroja tasaava ja koulumenestystä ennustava vaikutus. Epätasa-arvoisuus siis kumuloituu, kun lapset, joilla mahdollisuuksia on lähtökohtaisesti. niukemmin suljetaan ulos palvelusta joka heidän mahdollisuuksiaan vahvistaisi.

Rajaus on ollut myös takapakkia tasa-arvokehitykselle, sen estäessä erityisesti naisten työllistymistä. Työn murros haastaa niin perheitä kuin yhteiskuntaa. Työnmurrokseen vastaamisessa on osansa myös varhaiskasvatuspäätöksillä. Palveluiden, jotka mahdollistavat perheen ja työn yhteensovittamisen. Vuorohoitoa tulee kehittää ja joustavoittaa, ei jäykistää ja vähentää.

Laadun varhaiskasvatuksessa takaa pieni ryhmäkoko, yli 3-vuotiailla 1:7, päivähoitopaikan, ryhmän ja henkilöstön pysyvyys ja pedagosisesti pätevä henkilökunta yhdessä hoitajien kanssa.  Tämä mahdollistaa lapsen yksilöllisen kohtaamisen ja hänen kasvunsa tukemisen. Aikaa pitää päiväkodissa olla arjen pyörityksen lisäksi myös yhteydenpitoon perheeseen. Varhaiskasvatuksessa tulee pitää kiinni myös lähipalveluperiaatteesta ja päivähoito toteutuu lapsen arkiympäristössä.

Koulutustason nostamiseksi varhaiskasvatusosallisuutta on nostettava ja hyvä keino siihen on seuraavalla hallituskaudella maksuttoman esiopetuksen laajentaminen 5-vuotiaisiin.

 

Naisen paikka on vasemmalla ja edessä

Naisen paikka on vasemmalla ja edessä.

Tasa-arvo ei tule koskaan valmiiksi vaan vaatii jatkuvaa työtä, myös hyvinvointivaltiossa. Edelleen naiset jäävät jalkoihin työmarkkinoilla ja kantavat itseoletetusti isomman vastuun perheestä, lapsista ja arjen sujumisen välttämättömyyksistä.

Edelleen jotkut haluaisivat määrätä naisen ruumiista ja sen koskemattomuudesta. Yhä tänäkin päivänä jotkut myös vähättelevät seksuaalista väkivaltaa ja häirintää. Meillä on edelleen liikaa perheväkivaltaa.

Ja vuonna 2019 meillä puhein ja määrittelyin ohitetaan heidät jotka eivät identifioidu miehiksi tai naisiksi ja translaki odottaa  korjaamista ihmisoikeustarkastelun kestäväksi.

Tässä poimintoja Vasemmistoliiton ohjelman konkreettisista toimenpiteistä jotka vaikuttavat sukupuolten väliseen tasa-arvon ja joiden eteen tulen tekemään työtä:

  • Palautamme tasa-arvoisen oikeuden varhaiskasvatukseen kaikille lapsille
  • Korotamme yksinhuoltajien lapsilisää
  • Puolustamme lapsen oikeutta kahteen viralliseen osoitteeseen
  • Nostamme varhaiskasvatuksen palkkoja
  • Lisäämme henkilöstön sukupuolisensitiivistä koulutusta
  • Parannamme vanhustenhoidon hoitajamitoitusta ja kirjaamme sen lakiin
  • Uudistamme translain itsemääräämisoikeuden pohjalta
  • Teemme toimintaohjelman seksuaalirikosten ja lähisuhdeväkivallan ehkäisemiseksi
  • Nostamme turvakotipaikkojen määrän Euroopan neuvoston edellyttämälle tasolle
  • Lisäämme suostumuksen puutteen raiskauksen tunnusmerkistöön laissa
  • Valtion pitää pyytää anteeksi pakkosterilisoiduilta ja maksaa heille korvaus
  • Korotamme matalapalkka-alojen palkkoja ja lisäämme palkka-avoimuutta
  • Tasa-arvovaltuutetun toimintaan lisätään resursseja
  • Teemme tasa-arvoisen perhevapaauudistuksen 6+6+6-mallin mukaan
  • Nostamme kehitysyhteistyörahoituksen 0,7 prosenttiin.

Lue myös  Vasemmistonaisten tavoitteet

Yhdenvertaisuuden käsite hämärtyy oikeiston puhunnassa

Olipa ikävä lukea 14.2. Etelä-Suomen sanomista faktat ohittava ja ”ideologialla” ampuva hyökkäys kovasti arvostamiltani sivistyslautakunnan oikean laidan jäseniltä. Tällainen asioiden vääristely tuskin parantaa käsitystä politiikasta tai sivistyslautakunnan keskinäistä yhteistyötä.

 

Oikeiston käsitys yhdenvertaisuudesta ja vastuullisesta päätöksenteosta tuntuu kirjoituksen perusteella kovin haperolta. Yksityinen varhaiskasvatus voi olla hyvä lisä julkisen rinnalla, mutta kuten olemme viime aikoina lehdistäkin lukeneet, se ei ole ongelmatonta. Palveluseteli suosii suuria toimijoita ja syrjäyttää pienet vastuulliset. Tähän ei auta sääntökirjan löyhentäminen. Lahti maksaa tällä hetkellä enemmän palvelusetelipaikasta kuin omista julkisesti tuotetuista ja silti yksityisistä osa käyttää oikeutta lisämaksuun. Mutta koska Lahteenkin rantautuneiden ktjujenon tarkoitus on tulouttaa reippaasti tuottoa omistajilleen, eivät ne tavoita samaa laatutasoa kuin julkinen palvelu, vaikka palkat ovat yksityisellä matalammat ja vuorohoidosta huolehtii kaupunki.

 

Koska päivähoitopaikat ovat kaupungin omassa toiminnassa kortilla ei perheillä useinkaan ole mahdollisuutta valita yksityisen ja julkisen välillä, vaikka yksityisen palvelutaso ei tyydyttäisi, töissä kun on pakko taloudellisista syistä käydä ja monelle perheelle lisämaksu on ylipääsemätön este. Tämä ei ole yhdenvertaista eikä valinnanvapautta vaan alku segregaatiolle.

 

Valtuuston asettamalla 30% rajalla yksityisen osuudessa on puhtaasti vastuullinen tarkoitus. Jos yli kolmannes kaupungin varhaiskasvatuksesta on palveluverkosta mahdoton huolehtia ja sosio-ekonomisesti heikot kaupunginosat jäisivät pian ilman päiväkoteja ja yksityisillä olisi liian tiukka peukaloruuvi vaatia lisää hintaa palvelusetelille. Jos sadan päivähoitopaikan synnyttäminen on haastavaa, niin kuinka helppoa olisi korvata esimerkiksi 600 päivähoitopaikkaa, jos iso palveluntuottaja ilmoittaisi sopimuskauden päätteeksi lakkauttavansa, jollei tuottoa tule tarpeeksi? Tämä ei millään tapaa ole kestävää julkisen talouden eikä perheiden palveluiden kannalta.

 

Vastuullinen päätöksenteko vaatii yhteistyökykyä yli puoluerajojen ja kaupunkilaisten moninaisten tilanteiden ymmärtämistä sekä selkärankaa tilanteissa, jossa äänestäjät tai eturyhmät vaativat erityiskohtelua tilanteessa, jossa yhteinen etu on vastoin vaadetta. Jos avaamme palvelusetelin sääntökirjan aina kun sen ehdot eivät jotakuta miellytä, menee sen ennakoitavuus kokonaan. Päätösten vaikutuksia pitää voida tarkastella maltillisesti, faktojen pohjalta ja aluetalous, julkinen talous sekä lasten etu huomioiden. Palveluseteli otettiin käyttöön elokuussa. Sen tarkastelu vaatii riittävän pitkän jakson, jotta kokemuksia todella voi arvioida.

Haluammeko yhteiskunnan jossa inhimillisyys on valvonnan varassa?

Esperi caren toimintaan puuttuminen on nostanut yksityisten isojen hoivayhtiöiden toiminnan puheenaiheeksi. Koska laiminlyönnit kohdistuvat vanhuksiin ja vammaisiin, siis erityisen haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin, toiminnan lävähtäminen silmillemme saa oikeutetusti tunteemme kuumenemaan.  Kuohunta ja yhden toimitusjohtajan demonisointi ei kuitenkaan ratkaise mitään jollemme muuta lainsäädäntöä ja resursseja ja päättäjinä kanna vastuuta yksityistämisen seurauksista.

Esperi caren, Attendon, Mehiläisen ja monen muun suuren sotetoimijan laiminlyönneissä ei ole kyse laadunvalvonnan epäonnistumisesta. Kyse on inhimillisyyden ja ihmisarvon kunnioituksen puutteesta. Se että se vaatii valvovan viranomaisen puuttumista tarkoittaa, että järjestelmämme on todella vinossa.

Syy ei ole hoitajien jotka on peloteltu hiljaisiksi, syy on toimipisteiden johdossa, yhtiöiden johdossa ja omistajissa ja ennen kaikkea yhteiskunnassa joka on tehnyt hoivasta liiketoimintaa. Yksityistämiskehitys on olut nopeaa. Sitä on perusteltu yksityisen sektorin laadulla ja tehokkuudella, jotka johtavat säästöihin julkisessa taloudessa. Todellisuudessa se tehokkuus on tätä; tingitään hoivasta jotta osingot voidaan maksaa. Samalla yhtiöt järjestelevät verot verottajan ulottumattomiin, ja verovarat hupenevat vallan muualle kuin julkiseen talouteen.

Pääomalla ei ole moraalia. Ehkä sijoittajilla sellainen on, mutta se katoaa välikäsien ja toimijoiden ketjuun. Vastuun voi aina ulkoistaa jollei ole se resurssiniukkuudessa vastuuta kantava hoitaja joka parhaansa mukaan yrittää huolehtia lähimmäisestä ja säilyttää työpaikkansa. Vastuun voi kadottaa vetoamalla siihen, että asiakkaat äänestävät jaloillaan. Eivät äänestä. Siksihän tämä epäinhimillinen kohtelu on ollut mahdollista, etteivät asiakkaat voi lähteä eikä heidän äänensä kuulu. Verovaroin tuotettavat palvelut eivät ole markkinaehtoisia, niihin ei päde kilpailun laatua jalostava vaikutus.

On totta, ettei julkisenkaan puolen hoivalaitoksissa ole auvoista, resurssipula vaivaa sielläkin. Mutta julkiseen toimintaan puuttuminen on helpompaa. Yhtiöiden toimintaa ei valvo kansalaisten valitsemat valtuustot ja lautakunnat, niissä ei ole asiakkaiden puolia pitävää toimivaltaista elintä. Niistä ei saa tietoa, eikä niihin hallitustenkaan tule ajatella asiakkaan vaan yhtiö taloudellista etua. Niillä ei myöskään ole intressiä maksaa verojaan alueelle. Päinvastoin. Niukkuudessa he saavat hiljaisempaa ja halvempaa työvoimaa ja tiukemman peukaloruuvin.

Voitontavoittelu lähimmäisen hoivalla ei ole hyvinvointiyhteiskunnan tehtävä. Yhteiskunnan rooli on muuttunut hoivan järjestämisestä yritysten tukemiseksi ja voittojen mahdollistamiseksi. Tämä tulee inhimillisesti ja taloudellisesti kalliiksi. Eikä kehitys ole pysähtymässä, päinvastoin. Yksityistämisaalto on pyyhkäissyt viime vuosina myös varhaiskasvatukseen. Eikä ongelmilta sielläkään ole vältytty vaikka vanhemmat sentään päivittäin edes vilaukselta näkevät päiväkodin toimintaa ja voivat puuttua.

Jos halutaan pitää huoli lähimmäisistä ja turvata julkinen talous on työ aloitettava lainsäädännöstä: Kielletään voiton tavoittelu vanhus- ja vammaispalveluissa sekä varhaiskasvatuksessa, peruskouluahan tälläinen lainsäädäntö onneksi koskee. Lakimuutoksilla on mahdollista puuttua verovälttelyyn ja turvata julkisen talouden tila yksityistämistä paremmin. Kun kaikki pelaavat samoilla säännöillä, niin yksityinen sektori voi hyvin olla mukana hyvinvointiyhteiskunnan ydintoiminnoissa.

Inhimillisyydestä ja ihmisarvon kunnioituksesta ei voi tinkiä

Vaaleja ennen  iskee muistikatkos- keskusta leikkasi koulutuksesta

 

Pääministeripuolueen kansanedustaja Martti Talja ilmaisi 14.1.2019 Etelä-Suomen sanomissa huolensa oman puolueensa toteuttamista koulutusleikkauksista. Talja tosin vieritti vastuun tyystin Kokoomukselle. Erikoinen muistikatkosilmiö, sillä kyllähän kansanedustajan täytyy tietää, että mikäli ei ole leikkauksia vastaan äänestänyt, eikä hallitus ole kaatunut, eli keskusta  ei ole leikkauksia vastustanut.  Koulutuksen rahathan olisi helposti voinut ottaa vaikka ympäristölle haitallisista yritystuista, jos tahtoa olisi ollut. Pakko ei ollut leikata.

 

Mutta oikeassa Talja on. Toisen asteen ammatillisesta koulutuksesta on leikattu aivan liikaa. Työskentelin itse ammatillisessa koulutuksessa vuoden 2014 kevääseen, enkä oikeasti ymmärrä kuinka entiset kollegani vielä voivat venyä. Jo edellisen hallituksen leikkaukset haavoittivat ammatillista koulutusta, mutta vielä ennen nykyhallituksen leikkauksia ammatillisessakin koulutuksessa oli vielä sentään opetusta. Tuntikehys oli 26-24 tunnin huitteilla, mikä sekin teki haastavaksi varmistaa jokaisen opiskelijan pysyminen kyydissä. Nyt Kokoomuksen, Keskustan, Perussuomalaisten ja Sinisten päätösten seurauksena tuntikehys on supistunut noin 16 tuntiin ja reformiin on pitänyt sopeutua äärimmäisten supistusten keskellä.

 

On kestämätöntä, että nuoriamme kohdellaan näin epätasa-arvoisesti. Lukioille tällaisia tuntikehysten supistuksia ei kukaan uskaltaisi edes esittää. Mutta juuri ne nuoret, joista osalle peruskoulu ei turvannut oppimisen edellytyksiä, on nyt jätetty opintojensa kanssa yksin. Ammatillisen koulutuksen opiskelijat ovat pääosin aloittaessaan 15-16-vuotiaita teinejä, eivät nuoria aikuisia. Silti heiltä pitäisi kuin taikaiskusta löytyä itsenäisen oppimisen, elämänhallinnan ja työelämän taidot, ilman että aikuisilla on mahdollisuutta näissä ohjata ja opastaa. Nuorilla pitäisi olla mahdollisuus saada riittävä tuki opiskelulle ja saavuttaa sellainen osaamistaso, että tie on auki jatko-opintoihin.  Näiltä nuorilta koulutuslupauksia viljelleet hallituspuolueet ovat tuon mahdollisuuden vieneet, vaikkei duaalimallin purkamisesta ole päätöstä. Samalla on leikattu opintotuesta opintojen kustannusten noustessa. Toivottomuus ohittaa motivaation helposti jollei perhe pysty taloudellisesti tukemaan.

 

Keskustelu ammatillisesta koulutuksesta kilpistyy usein puuttuviin työelämätaitoihin, mitkä toki ovatkin tärkeitä. Mutta keskustelusta uupuu kokonaan näkökulma nuorten sosiaaliseen kasvuun ja tarpeeseen olla sosiaalisessa kanssakäymisessä ikäistensä kanssa. Tälle ikäluokalle porukkaan kuuluminen ja sosiaalisen viitekehyksen laajentaminen on todella tärkeää. Jotain olennaista jää puuttumaan, jollei opiskelupaikka tarjoa arjessa mahdollisuutta testata ja rakentaa sosiaalisia taitoja. EI ole ihme, että yksinäisyyden tunne on monella vahva. Eikä pitäisi yllättää, ettei etätehtävillä ja moodle-ympäristössä suoritettujen opintojen jälkeen olekaan riittäviä taitoja kohdata työelämässä haastavia ristiriitatilanteita. Ei myöskään ole ihme, ettei kahden tunnin koulupäivät luo rutiinia kahdeksan tunnin työpäiviin tai tuota laajaa yleissivistystä.

 

Salpauksenkin ammatilliset opettajat ja ohjaajiksi uudelleen nimetyt avustajat ovat todella ammattitaitoisia osaajia, jotka kyllä pystyvät tarjoamaan erilaisille oppijoille polkuja eteenpäin ja valmiuksia oppia oppimaan, mutta se ei onnistu ilman lähiopetustunteja ja riittävän pieniä ryhmiä.

Eriarvoistavaan koulutuskriisiin on yksi ainoa ratkaisu ja se on taloudelliset resurssit opetukseen. Jos haluamme että nuorillamme on tulevaisuus, niin korjaamme virheet. Meillä ei ole taloudellisesti varaa epäonnistua koulutuksessa, mutta inhimillisesti vielä vähemmän.

 

Oman alan työelämätaitoja ja sosiaalisia taitoja oppii parhaiten ryhmässä pedagogin ohjauksessa

Mistä me haluamme puhua

Viime aikaiset tapahtumat ovat taas saaneet somen konservatiiviset voimat kertomaan kuinka feministit suorastaan jahtaavat ihmisparkoja, jotka vain hyvää hyvyyttään huumorimielessä puristelevat sopimattomista paikoista ja kuinka tästä pitäisi naisen olla jopa kiitollinen.

Yksi hullummilta tuntuvista argumenteista on ollut väittää, että naiset keksisivät tarinoita ahdistelusta saadakseen mediatilaa. Sellaisen huomion ja keskustelun keskiössä oleminen ei ole tavoitteemme. Käytämme sen sijaan oikeutta kertoa kokemuksistamme, jotta tulevaisuudessa kukaan ei enää joutuisi kokemaan samaa.

Vetämällä rajat ja sanoittamalla tapahtumat ääneen, naiset haluavat kertoa, että häpeä sopimattomasta käytöksestä kuuluu yksinomaan tekijälle, mutta valitettavasti naiset on kasvatettu vaikenemaan ja tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalinen häirintä on vallankäyttöä ja hallintaa. Se ei ole koskaan hellyyden osoitus, eikä huumoria, ei edes huonoa sellaista, vaan väkivaltaa. Se on halventavaa ja häpäisevää, eikä kenenkään tarvitse sietää sitä, vaikka sitä olisikin aiemmin siedetty. Kukaan sellaista kokenut ei toivo sitä lapsilleen ja siksi siitä on tultava loppu.

Kommentit siitä, että naista ei enää feminismin pelossa uskalla halatakaan, tai siitä miten romantiikan käy, kertoo somettajista paljon; väkivallalla ja kahden ihmisen välisillä rakkaudenteoilla ei voisi olla enempää eroa. Jos joku nämä sekoittaa keskenään, on käsitykset toista ihmistä kunnioittavasta rakkaudesta todella eksyksissä.

Häpäisevällä käytöksellä on saatu rajattua naiset ulos miesten maailmasta ja vaiennettua. Vielä minun sukupolveni on oppinut, että kunnon tyttö on hiljainen, pojat on poikia ja pojilla on oikeus ottaa puhetila, pyrkiä menestykseen ja olla itsevarmoja. Kulttuurisesti rakennetuista rooleista pois pyrkiminen ja niiden murtaminen vaatii meiltä tietoista ponnistelua sisäistä ja ulkoista normikoodia vastaan. Meille tilan ottaminen ei ole yhtä helppoa kuin miehille. Edelleen vahva nainen, joka ei väistä maskuliinisia etuoikeuksia, on joillekin kummajainen, jota on vaikea sietää.

Me naiset haluamme ja tarvitsemme tosiasiallisen oikeuden sanoa mielipiteemme ja olla vahvoja toimijoita, ilman pelkoa ahdistelusta. Rajojen vetäminen ei ole pikkumaisuutta tai heikkoutta, sen pitäisi olla normaalia.

Erot omien sosiaalisten verkostojeni välillä on valtavat. Kun toisissa saa pelätä kourituksi tulemista niin toisaalla miehet haluavat keskustella siitä, kuinka puuttua häirintään uhrin kiusaantumatta ja kuinka kertoa tyttärilleen, pelkoa synnyttämättä, omien rajojen ilmaisemisesta ja puuttumisesta asiattomaan käytökseen ja yhtä lailla, kuinka opettaa pojat puuttumaan ja huomioimaan.

Miehet ympärilläni keskustelevat herruustekniikoiden purkamisesta; kuinka tiukassakin tilanteessa saada kaikkien ääni kuulumaan, ei vain kovaäänisin ja tottunein suupaltti. Pohdimme kuinka tukea eteen- ja ylöspäin uralla naisia ja purkaa omien ennakkoluulojen vaikutusta.

Näistä femisnistit oikeasti haluavat keskustella. Tavoitteemme on, että kaikilla olisi enemmän vapautta ja tasa-arvoa, mutta se vaatii etuoikeuksien ja kulttuuristen valtarakenteiden tunnistamista ja purkua. Keinoja tasa-arvoisempaan, vapaampaan tulevaisuuteen on ja toivoa todellakin.

Seksuaalinen ahdistelu on monen naisen arkea. Näin ei pidä olla vaan ahdistelukulttuurin purkaminen kuuluu jokaisen vastuulle.

Lahden nuorisotyöttömyyden pitkäjänteinen korjaaminen edellyttää laajempaa tarkastelua

Lahdessa on lähes tuhat työtöntä nuorta. 12,7%:n nuorisotyöttömyys on suurin kymmenestä suurimmasta kaupungista. Hälyttävintä on se, että toisin kuin muissa kaupungeissa Lahdessa luku ei ole lähtenyt laskemaan talouden elpyessä.

Lahden seudun työllisyys nojasi pitkään teollisuuteen. Työhön on joskus päässyt kiinni ilman koulutustakin. Koulutustaso alueella onkin alhainen. Työ on muuttunut radikaalisti ja koulutus korostuu. Yhä enemmän vaaditaan korkeakoulutusta, jotta työelämään ovet aukeavat ja työtä johon ei tarvitsisi minkäänlaista tutkintoa ovat kadonneet. Koulutustaso, mahdollisuuksien tasa-arvosta huolimatta, on yhteiskunnassamme edelleen hyvin periytyvä. Perheistä joissa on totuttu sukupolvien ajan pärjäämään kansakoulu -tai peruskoulupohjalta ei ponnisteta menestyksekkäästi korkeakouluopintoihin samalta viivalta koulutetun perheen vekaran kanssa. Perheillä on hyvin erilaiset taloudelliset ja sosiaaliset mahdollisuudet tukea lasta ja nuorta kouluttautumaan.

Kyse ei ole välittämisen, vaan näköpiirissä olevien mahdollisuuksien puutteesta. Kun vaihtoehtoisia mahdollisuuksia ei näköpiirissä ole, lapsi oppii jo varhain rajaamaan omat mahdollisuutensa. Lannistava realismi saattaa lyödä kasvoille jo varhaislapsuudessa jos taloudellinen asema rajaa osallistumisen mahdollisuuksia. Lapsi tarvitsee jo lapsena kokemuksen siitä, että on aktiivinen ja kykenevä, vertainen toimija muiden joukossa. Yhteiskunnallista itsetuntoa ei voi sloganilla enää parikymppiseen nuoreen istuttaa jos ulkopuolisuudesta on jo tullut osa identiteettiä. Yrittäjyyskasvatus on siinä kohtaa täysin väärä laastari.

Tutkimusten mukaan yhteiskunnan järjestämillä palveluilla voidaan tasata eroja ja lisätä sosiaaliluokkien välistä liikkuvuutta. Laadukas oppimisen ja toimijuuden edellytyksiä ja itsetuntemusta vahvistava varhaiskasvatus näkyy merkittävänä tekijänä myöhemmällä ijällä koulumenestyksessä ja jatko-opinnoissa. Lahdessa myös varhaiskasvatukseen osallistuvien lasten määrä on todella alhainen. Tämä on asia jota kaupungin pitäisi kiireesti korjata lisäämällä paikkoja ja kokeilemalla viisivuotiaiden maksutonta varhaiskasvatusta.

Kun koulutuksesta on nyt leikattu merkittävästi ja jo peruskoulussa on vaikeuksia vastata oppilaiden tarvitsemaan tuentarpeeseen, sosiaalista haasteista puhumattakaan, kasvavat myös taustasta juontuvat erot jatkossa ja Lahden sosio-ekonomiassa se tarkoittaa nykyisten haasteiden syvenemistä. Yhä enemmän vastuuta opiskelusta siirtyy oppilaalle itselleen, varmistamatta valmiuksia, jolloin merkittäväksi nousee kodin mahdollisuudet tarjota välineet ja tuki.

Ammatillisen toisen asteen koulutuksen leikkaukset ja reformi ovat jättäneet erityisesti juuri ne nuoret oman onnensa nojaan, joille peruskoulu jo epäonnistui tarjoamaan oppimisen edellytykset ja motivaatiota. Ammattikoulu ilman riittävää lähiopetusta ei voi tuottaa työelämän osaajia, eikä se tarjoa nuorille turvalista sosiaalisen kasvun ja verkostoinnin paikkaa. Viisas kaupunki panostaisi kiireesti edunvalvontaan ja vaatisi toisen asteen ammatillisen koulutuksen resurssien vahvistamista ja nyt pudonneiden opiskelijoiden tavoittamiseksi ja takaisin motivoimiseksi konkreettisia toimenpiteitä.

Nuorisotyöttömyys ei helpota Lahdessa pysyvästi hokkuspokkustempuilla ja yrittäjyyshankkeilla, vaan pitkäjänteisellä panostamisella perusteisin. Lahti ansaitsee parempaa sosiaalipolitiikkaa.