Haluammeko yhteiskunnan jossa inhimillisyys on valvonnan varassa?

Share on FacebookTweet about this on TwitterShare on Google+Email this to someone

Esperi caren toimintaan puuttuminen on nostanut yksityisten isojen hoivayhtiöiden toiminnan puheenaiheeksi. Koska laiminlyönnit kohdistuvat vanhuksiin ja vammaisiin, siis erityisen haavoittuvassa asemassa oleviin ihmisiin, toiminnan lävähtäminen silmillemme saa oikeutetusti tunteemme kuumenemaan.  Kuohunta ja yhden toimitusjohtajan demonisointi ei kuitenkaan ratkaise mitään jollemme muuta lainsäädäntöä ja resursseja ja päättäjinä kanna vastuuta yksityistämisen seurauksista.

Esperi caren, Attendon, Mehiläisen ja monen muun suuren sotetoimijan laiminlyönneissä ei ole kyse laadunvalvonnan epäonnistumisesta. Kyse on inhimillisyyden ja ihmisarvon kunnioituksen puutteesta. Se että se vaatii valvovan viranomaisen puuttumista tarkoittaa, että järjestelmämme on todella vinossa.

Syy ei ole hoitajien jotka on peloteltu hiljaisiksi, syy on toimipisteiden johdossa, yhtiöiden johdossa ja omistajissa ja ennen kaikkea yhteiskunnassa joka on tehnyt hoivasta liiketoimintaa. Yksityistämiskehitys on olut nopeaa. Sitä on perusteltu yksityisen sektorin laadulla ja tehokkuudella, jotka johtavat säästöihin julkisessa taloudessa. Todellisuudessa se tehokkuus on tätä; tingitään hoivasta jotta osingot voidaan maksaa. Samalla yhtiöt järjestelevät verot verottajan ulottumattomiin, ja verovarat hupenevat vallan muualle kuin julkiseen talouteen.

Pääomalla ei ole moraalia. Ehkä sijoittajilla sellainen on, mutta se katoaa välikäsien ja toimijoiden ketjuun. Vastuun voi aina ulkoistaa jollei ole se resurssiniukkuudessa vastuuta kantava hoitaja joka parhaansa mukaan yrittää huolehtia lähimmäisestä ja säilyttää työpaikkansa. Vastuun voi kadottaa vetoamalla siihen, että asiakkaat äänestävät jaloillaan. Eivät äänestä. Siksihän tämä epäinhimillinen kohtelu on ollut mahdollista, etteivät asiakkaat voi lähteä eikä heidän äänensä kuulu. Verovaroin tuotettavat palvelut eivät ole markkinaehtoisia, niihin ei päde kilpailun laatua jalostava vaikutus.

On totta, ettei julkisenkaan puolen hoivalaitoksissa ole auvoista, resurssipula vaivaa sielläkin. Mutta julkiseen toimintaan puuttuminen on helpompaa. Yhtiöiden toimintaa ei valvo kansalaisten valitsemat valtuustot ja lautakunnat, niissä ei ole asiakkaiden puolia pitävää toimivaltaista elintä. Niistä ei saa tietoa, eikä niihin hallitustenkaan tule ajatella asiakkaan vaan yhtiö taloudellista etua. Niillä ei myöskään ole intressiä maksaa verojaan alueelle. Päinvastoin. Niukkuudessa he saavat hiljaisempaa ja halvempaa työvoimaa ja tiukemman peukaloruuvin.

Voitontavoittelu lähimmäisen hoivalla ei ole hyvinvointiyhteiskunnan tehtävä. Yhteiskunnan rooli on muuttunut hoivan järjestämisestä yritysten tukemiseksi ja voittojen mahdollistamiseksi. Tämä tulee inhimillisesti ja taloudellisesti kalliiksi. Eikä kehitys ole pysähtymässä, päinvastoin. Yksityistämisaalto on pyyhkäissyt viime vuosina myös varhaiskasvatukseen. Eikä ongelmilta sielläkään ole vältytty vaikka vanhemmat sentään päivittäin edes vilaukselta näkevät päiväkodin toimintaa ja voivat puuttua.

Jos halutaan pitää huoli lähimmäisistä ja turvata julkinen talous on työ aloitettava lainsäädännöstä: Kielletään voiton tavoittelu vanhus- ja vammaispalveluissa sekä varhaiskasvatuksessa, peruskouluahan tälläinen lainsäädäntö onneksi koskee. Lakimuutoksilla on mahdollista puuttua verovälttelyyn ja turvata julkisen talouden tila yksityistämistä paremmin. Kun kaikki pelaavat samoilla säännöillä, niin yksityinen sektori voi hyvin olla mukana hyvinvointiyhteiskunnan ydintoiminnoissa.

Inhimillisyydestä ja ihmisarvon kunnioituksesta ei voi tinkiä