Avainsana-arkisto: itsensä työllistäminen

Vaihtoehdottomuutta vastaan taistellaan sivistykseksellä ja koulutuksella

Puhe Lahden vapputorilla 1.5.2017.

Hyvät toverit,

Suomen työväen historia on tappioista huolimatta kunniakas. Olemme saaneet aikaan yhden tasa-arvoisimmista maista.

Silti Suomen satavuotisen itsenäisyyden juhlavuoden viettäminen herättää ristiriitaisia tunteita aikana, jona historia niin vahvasti toistaa itseään. #yhdessä tuntuu välillä jopa irvokkaalta.

Koskaan emme ole olleet näin vauraita kuin nyt ja silti niin haluttomia auttamaan lähimmäisiämme.

Olemme muistelleet eilen ja tänään tovereitamme, jotka nousivat taistelemaan tasa-arvon ja ihmisarvon puolesta, jotta me saamme toteuttaa unelmiamme, saaneet mahdollisuuden kuulua ammattiliittoon, koulutukseen ja osallisuuden yhteiskuntaan. Työväenliikkeen sankareiden ja heidän työnsä jatkajien saavutuksia murennetaan nyt ennennäkemättömällä tahdilla.

Viime viikon Veteraanijuhlassa perääänkuulutettiin talvisodan henkeä; yhtenäisyyttä jonka suomalaiset olivat saavuttaneet puolustaakseen nuorta maataan itsenäistymisen kivuista huolimatta. Tuolloin eri taustaiset suomalaiset yhdistivät voimansa, eivät puolustaakseen jotain puhdasta rotua, vaan valtiota, jolla oli jotain hyvää annettavaa kansalleen. Isänmaallisuus rakentui uskoon siitä, että tämä maa, sen arvot ja tapa toteuttaa niitä on jotain, mitä kannattaa puolustaa. Talvisodan henki ei ole vihaa vierasta kohtaan, saati naapuria, se on tahtoa rakentaa yhteistä hyvää, sellaista yhteiskuntaa johon jokainen kuuluu.

Sata vuotiaassa Suomessa äärioikeisto on ominut käyttöönsä ja liannut isänmaallisuuden ja kansan käsitteet ja sen symbolit. Meidän on otettava ne takaisin. Meidän on liitettävä niihin vihan ja sorron sijasta takaisin solidaarisuus ja lähimmäisen rakkaus, tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Yhteinäisyys.

Kun katson yhteiskuntaa nyt, moni ei sen vauraudesta huolimatta, tai juuri siksi, tunne kuuluvansa siihen, heillä ei ole juuria tai sosiaalista viitekehystä, ei näkymää tulevaan sen enempää kuin menneeseen.

Lainaan suurmiesten sijaan tänään oman sukupolveni, laman lasten sanallistajaa Asaa joka kuvaa osattomuutta yhteiskuntaan ja mielestäni ristiriitaa suhteessa historiaan ja isänmaahan Vaaranmaan kertosäkeessä:

Mul’ ei oo maata millä maata,
ei mille laulaa, minka rauhan vuoksi raataa,
etsin äärimmäistä reunaa ja puhetta kaiken keskellä.
Mul’ ei oo maata ei kivijalkaa,
minkä markan vuoksi raataa,
yritän ymmärtää jo liikaa
ja lopulta kerran hölmistyn

Moni kokee olevansa osaton, irrallinen, vailla päämäärää ja vaikuttamisen mahdollisuutta. Politiikka näyttäytyy vaihtoehdottomana ja herrojen tuolileikkinä todellisen yhteiskunnan rakentamisen sijaan. Kuinka syrjäytetyt voisivat tuntea tämän maan omakseen?
Maan joka luo kuvaa kapitalismille välttämättömistä työttömistä laiskoina loisina, joita pitää rangaista, vaikka työpaikkoja ei kerta oikeasti ole.

Porvarit muokkavat yleistä mielipidettä solidaarisuutta vastaan. Käännyttää työttömiä työssäkäyvän, matala-palkkaisia turvapaikanhakijoiden, pienyrittäjiä duunarin kimppuun.

Meille on syntymässä lailliset orjamarkkinat joissa työtä tehdään pakosta työttömyysturvan eteen tai yrittäjän riskillä työttömyysturvaa alemmalla korvauksella, sillä oikeutta perusturvaan ja perusoikeuksiin heikennetään jatkuvasti askel kerrallaan. Tämä koettelee niin perusoikeuksia kuin oikeudentuntoakin. Köyhyys ei rajoitu rahan puutteeseen se sulkee erityisen tehokkaasti yhteiskunnasta me joilta puuttuu muukin pääoma.

Työttömän oikeudet kulkevat käsikädessä työssäkäyvien oikeuksien kanssa. Työväenliike ei saa antaa piiruakaan periksi tässä taistelussa, mutta sen on huomioitava työelämässä tapahtunut muutos ja otettava itsensätyöllistäjät suojiinsa, jotta yrittäjyyden ja palkkatyön väliinputoaminen ei mahdollista sortoa.

Hallituksen politiikka yhdessä pidempään jatkuneen pääoman vallan kanssa on suistanut ihmisarvon kriisin. Juuri kun olisi aika muistaa historiaa, kohdata tosiasiat ja oppia niistä, maan johto on osoittanut täydellistä ymmärryksen puutetta niin historiaa, yhtenäisen yhteiskunnan rakentamista kuin ihmisarvon kunnioitustakin kohtaan.

Historiassa kaikki suuret kriisit ja hirmuteot ovat saaneet alkunsa kahtiajaosta ja ihmisarvon riistämisestä. Sata vuotta sitten Suomessa vietiin ihmisyys ”punikeilta” demonisoimalla heidät.
Sanat luovat todellisuutta ja sanat ovat valtaa. Kun unohdetaan että sanoilla luodun viholliskuvan takana on todellinen ihminen, lihaa ja verta, tunteva ja ajatteleva yksilö, ei surmatyötä enää pidetä moraalittomana.

Ihmettelemme yhdessä Hitlerin saksan hirmutekoja, sitä etteivät keskitysleirien naapurit puuttuneet. Samalla oma hallitus siunaa ihmisarvon riisumisen projektin silmiemme alla tietoisina tapahtuvasta.

Punikki, punavihermädättäjä, suvakkihuora, maaahantunkeutuja, loinen, ja kaikki muut sanat joita en pysty edes toistamaan, joilla suomesta turvapaikkaa hakevia pakolaisia ja maahanmuuttajia julkisesti kutsutaan. Ne kaikki tähtäävät samaan yhteiskunnalle vaaralliseen ihmisarvon riistoon, jonka maan johto hyväksyy avoimen rasismin ja poliittisen äärioikeistolaisen terrorin höpisemällä ääripäistä tilanteessa, jossa toinen ääripää on ihmisarvon tunnustaminen jokaiselle ja toisessa ääripäässä avoin rasismi, väkivalta ja uhkailu. Hallituspuolueiden kansanedustajat fantasioivat julkisesti punikkien lahtaamisella ja raiskaamisilla sananvapauden nimissä. Äärioikeiston väkivallanteoissa näkyy jo etääntyminen yhteisestä ihmisyydestä.

Maahanmuuttajat ja työttömät, ihan tavalliset ihmiset jotka elämä on heittänyt erilaisiin tilanteisiin ovat kohteena projektissa joka alentaa ihmisarvoa sekä sanojen että toiminnan tasolla.

Tämä tapahtuu koska yksi yhtenäisen suomen saavutuksista, vasemmiston synnyttämä tasa-arvoinen koulutus on romutettu ja sitä romutetaan edelleen. Leikkaukset koulutuspolitiikkaan ovat bensaa liekkeihin kahtia jaossa. Laaja sivistys ja koulutus on yhteiskunnan yhtenäisyyden paras turva. Liima joka pitää yhteiskunnan kasassa synkkinäkin aikoina.

Kun edellinen hallitus vielä kykeni pitämään tuloerot kurissa, tämä hallitus on kasvattanut niitä. Samalla syöden pienituloisimpien ostovoimaa korottamalla välttämättömien palveluiden omavastuita ja tekemällä koulutuksesta mahdollista vain varakkaille.

Hyvät toverit,
Emmehän anna oikeiston viedä lastemme tulevaisuutta? Tiedämme kuinka sosioekonominen asema vaikuttaa lapsen mahdollisuuksiin kouluttautua, silti oikeisto keskustasta ja kristillisistä kokoomuksen kautta perussuomalaisiin haluaa pitää työttömien lapset poissa varhaiskasvatuksesta, vaikka siihen osallistuminen ennustaa koko tulevan koulutuspolun menestystä.

Hallitus on kaikessa hiljaisuudessa romuttanut duaalimallin, ajatuksen siitä, että valitsipa nuori sitten lukion tai ammatillisen koulutuksen peruskoulun jälkeen, hänellä on mahdollisuus päästä opinnoissaan eteenpäin aina ylimpään koulutukseen saakka. Nyt resurssit ammatillisesta koulutuksesta on ajettu niin ahtaalle, että tarvittavan osaamisen voivat saavuttaa vain vahvimmat itseopiskelijat tai he joiden vanhemmilla on varaa maksulliseen koulutukseen.

Tieto ei ole mielipiteitä ja tyhjien sanojen toistoa. Jotta voimme vaikuttaa ja kyseenalaistaa tarvitsemme tietoa. Tietoa lähimmäistemme haasteista, arkitodellisuudesta, ympäristöstämme ja maailman politiikasta, taloudesta, historiasta ja päätöksenteon vaikutuksista tulevaan laajasti.

Ei ole sattumaa että oikeisto, joka haluaa antaa uusliberaalin yhteiskunnan annettuna, väistämättömänä ja ikään kuin ideologiattomana pragmaattisena vaihtoehtona on romuttamassa koulutusjärjestelmäämme varhaiskasvatuksesta yliopistoihin ja tutkimukseen saakka.

Erityisen vaarallista on ollut yleissivistävien aineiden kuten historian ja yhteiskuntaopin ohentaminen. Mistä jatkossa opimme? Mistä saamme aseet kyseenalaistaa valtaa?

Kansa joka ei tunne oikeuksiaan tai tiedä kuinka vaikuttaa, on helppo sulkea vaihtoehdottomuuden piiriin. Poliittinen järjestelmämme on monelle täysin vieras ja medialukutaidossa puutteita. Onko ihme ettei politiikka kiinnosta tai asioista uskotaan MV-lehden otsikon väittämät, jotka onnistuvat valheellisesti osoittamaan osattomuuden ja epäoikeudenmukaisuuden tunteelle kohteen?

Aktiivinen kansalaisuus ei ole oikeiston intressi. Meidän on syytä puolustaa oikeutta yleisivistävään koulutukseen kaikilla koulutusasteilla. Ilman humanistisia tieteitä ja niiden tutkimusta ei synny vaihtoehtoja nykyiselle eetokselle, ilman humanistisia tieteitä ei synny arviointia poliittisten päätösten vaikutuksesta. Tämä sopii oikein hyvin niille päättäjille joille riittää lyhyellä tähtäimellä oma etu.

Vihollisemme on tietämättömyys ja välinpitämättömyys. Sitä vastaan vasemmistoliikkeen on, hyvät toverit, taisteltava yhdessä. Jokaista meistä tarvitaan rakentamaan parempi tulevaisuus, jossa toveriemme perintö elää.

Nostetaan ihmisarvo kunniaan kunnioittamalla lähimmäistä ja puhumalla itseämme heikomman puolesta yhtenä rintamana. Meidän voimamme on solidaarisuudessa joka ei katso syntyperää, varallisuutta, uskontoa tai etnistä taustaa, ihmisarvon jakamattomiudessa. Me laitamme hyvän kiertämään, vailla vastapalveluksen vaatimusta.
Toverimme sata vuotta sitten uhrasivat henkensä, jotta meidän on nyt muita keinoja. Meidän tarvitsee paremman yhteiskunnan eteen antaa aikaa. Aikaa lukea, tutkia, kirjoittaa, puolustaa, vaikuttaa olla ehdollavaaleissa ja tehdä saadulla poliittisella mandaatilla kaikkensa oikeudenmukaisen, yhdenvertaisen, ihmisarvoa kunnioittavan yhteiskunnan eteen. Siksi vetoan teihin jokaiseen. Aktivoitukaa!

Hyvää työväenjuhlaa toverit!

Totuus taiteilijan toimeentulosta

Taide julkisessa tilassa toisi toimeentulon monelle taiteilijalle

Kuvataiteilija asemaa voi olla vaikea ymmärtää ilman kosketusta taidetyöläisten arkeen.
Taiteilijan työ ja tulonmuodostus poikkeaa merkittävästi palkkatyöstä ja yrittäjyydestä. Työlle on luotu termi itsensätyöllistäjä. Taiteilijoiden toimentulo on pienen marginaalin ongelma,  ja siksi poliitikon on helppo sulkea silmänsä asialta. Välillisesti se kuitenkin koskettaa jokaista, sillä taiteilijan työ näkyy jokaisen arjessa.

Taiteille yhteistä on pyrkimys todellisuuden tutkimiseen taiteen keinoin, ymmärryksen laajentaminen ympäröivästä todellisuudesta, sosiaalisten kokemusten ilmaisu, ja mahdollisuuksien tutkiminen. Taide ei ole massatuotantoa markkinoille, se ei ole tuote tai monistettava konsepti. Taide syntyy kohtaamisessa.

Taiteen itsepintaista asettumista markkinatalouden ulkopuolelle on siitä vieraantuneiden ja uusliberalismiuskoisten yhä vaikeampi ymmärtää. Siitä huolimatta että markkinatalous kyllä hyötyy taiteesta ja taiteilijoista viime kädessä vaikka taiteilija ei tulojaan markkinatalouden piiristä saakaan. Taideteoksen syntyminen ei käy käden käänteessä. Taiteen hinnoittelu kannattavaksi on yksinkertaisesti mahdotonta.

Taide on jotain muuta, siinä sen salaisuus. Taide ei enää pysy vapaana ja yhteiskunnalle välttämättömänä vastarintana, riitasointuna, sovittelijana, tai koelaboratoriona jos se kytketään taloudelliseen tai poliittiseen ohjaukseen. Taiteen ei tarvitse miellyttää, ei sen tarvitse inhottaakaan, sitä ei tarvitse ymmärtää. Taiteella tulee olla lupa olla mitä tahansa. Taiteelle on perustuslaissa taattu juhlallisesti vapaus tieteen rinnalla, johon sitä tulisikin verrata. Mitä jos tutkimukselta vaadittaisiin kaupallistumista kuten taiteelta? Meillä on myös taiteen edistämislaki, jonka edistämisen henki ei kentällä näy.

Taiteilijalla on koulutuksen ja taidon lisäksi ylitsepääsemätön halu tehdä työtään, työllistää itsensä taiteella. Huolimatta siitä, että päätös johtaa elämään hyvin kapealla ja epävarmalla toimentulolla, sekä jatkuvalla veitsenterällä tulevaisuuden suhteen.

Taiteilija rahoittaa usein taiteensa tekemällä muuta työtä, opettamalla, graafisella suunnittelulla tai täysin taiteesta irrallisella työllä. Kadehditut taiteilija-apurahat ovat suuruudeltaan myöntäjätahosta riippuen +-1500/ kk. Tämän lisäksi taiteilija saa tehdä palkkatyötä enintään 25 % työajasta ja toki myydä teoksiaan, mikäli on niin onnekas, että saa niitä kaupaksi. Taidehankinnat maassamme ovat harvinaista herkkua. Tästä tulosta taiteilija kustantaa työnsä harjoittamisessa tarvitsemansa materiaalit sekä työtilat, Esimerkiksi kuvataiteilijalla teosten valmistamiskulut ovat mittavat, taiteenalasta riippuen. Puhutaan tuhansista tai kymmenistä tuhansista euroista. Ei taide pyhästä hengestä sikiä.

Yksityisnäyttely Helsingissä maksaa 1000 – 4000 €. Kuvataiteilija kustantaa myös töidensä esillä olon, näyttelyvuokran, painokulut, kuljetuksen, kaiken. Siis sen osuuden työstä josta tulot pitäisi tulla.

Kulttuurimme on mahdollistanut taiteilijoiden oravanpyörän, jossa taiteilijakunta tekee työtä päästäkseen tekemään työtään. Jokainen tekee järjettömän määrän tunteja työtä, siinä toivossa että se tuottaa joskus tulevaisuudessa tilaisuuden tehdä työtä reilua korvausta vastaan. Suomessa toimeentulo taiteilijana on lähes tavoittamattomissa. Mutta taiteilija jatkaa silti, koska taide ja yhteiskunta ovat tärkeämpiä.

Tarja Cronberg (vihr.) teki aikanaan mittavan ja ansiokkaan työn selvittäessään taiteilijoiden asemaa ja toimeentulon edellytyksiä, lopputulos on luettavissa Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo -raportista. 2010 vuodesta taiteilijan toimeentulossa mikään ei ole muuttunut. Ainoastaan se, että Cronbergin hyvien ehdotusten sijaan taiteilijoilta odotetaan jotain muuta kuin taidetta työnsä oikeutukseksi. Esimerkiksi hyvinvointipilotointeja, joissa viime kädessä tyytyväinen työn vastaanottaja ei maksa enää mitään sen jälkeen kun pilottirahoitus loppuu, sillä yrittäjiä riittää tilalle hankerahoillakin.

Prosenttiperiaate tarjoaisi edes osalle kuvataiteilijoista juuri sitä työtä johon heidät on koulutettu, mutta silti sen käyttö monella paikkakunnalla ja jopa valtion hankkeissa junnaa.

Taiteilija-apurahojen määrä ja taso ei ole noussut.  Ääneen ole pohdittu edes sitä, onko mielekästä pitää taiteilijan työn harjoittajaa työttömänä, vai voisiko aktiivinen taiteen harjoittaja saada taiteilijapalkkaa työttömyyskorvauksen sijaan.

Taiteilijan sosiaaliturva on aina ollut heikko. Pieni parannus on 2009 voimaan tullut apurahansaajan eläkevakuutus; yli neljän kuukauden apurahajaksolla taiteilija on oikeutettu Maatalousyrittäjän eläkevakuutukseen. Valitettavasti apurahakaudet vaihtelevat, vielä ei olla päästy käytäntöön, jossa apurahakausia voisi yhdistää, saati muuta tuloa. Näin ollen taiteilija hyppii Myelin ja Yelin (mikäli myyntituloa) välillä tai on vailla eläketurvaa.

On vaikea uskoa että kukaan toivoo yhteiskuntaa ilman taidetta. Voisiko yhteiskunta viimein näyttää valoa tunnelin päässä taiteen ammattilaisille? Pyörää ei tarvitse keksiä udelleen, vaan toteuttaa Cronbergin esittelemät toimenpiteet.

Ja sivuhuomiona vielä, etteivät apurahat suinkaan puussa kasva, eivätkä ne ole missään määrin epäreilua ja vastikkeetonta tuloa. Apurahan saamiseksi taiteilija on uhrannut vuosia ja apurahakaudella hän paiskii töitä kahta kauheammin ansaitakseen seuraavan. Työ näkyy muille ilmaisina gallerianäyttelyinä, ympäristönäyttelyinä ja museoiden sisältönä.