Avainsana-arkisto: mielenterveys

Lasten ja nuorten pahoinvointiin on tartuttava nyt

Päijät-hämäläisillä nuorilla on tilastojen mukaan enemmän mielenterveysongelmia kuin muualla maassa. Ongelmamme syyt eivät ole mystisesti geeneissä, maaperässä tai juomavedessä, vaan yksinkertaisesti palveluiden puutteessa. Lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut ovat osassa maakuntaa olleet ennen hyvinvointikuntayhtymää olemattomat ja kaikkialla niukat. Siksi perustason mielenterveyspalvelut lapsille ja nuorille ovat Hyvinvointikuntayhtymässäkin täysin riittämättömät.

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden saattaminen säälliselle tasolle maksaisi 2,5 miljoonaa. (Ess 24.9.2018) Tämän (alle kahden nuoren syrjäyttämisestä aiheutuvien kulujen) puutteen korjaamiseen eivät kunnat talousarvioesityksiensä valossa ole kuitenkaan tarttumassa.

Hykyn perustamisvaiheessa haikailtiin perustason ja erikoissairaanhoidon integraatiota ja käännettä erikoissairaanhoidosta vähemmän raskaisiin perustason palveluihin ja sitä kautta kustannussäästöihin. Perustasoa ei kuitenkaan koskaan resurssoitu riittävästi. Koska hoitoon ei pääse ajoissa, on myös erikoissairaanhoito jatkuvassa ylikuormitustilassa ja mielenterveyspalveluiden puute heijastuu muihin palveluihin kuormittaen niitä. Samoin resurssipula heijastuu osaavien ammattilaisten rekrytointiin.

Päijät-Häme ja sen keskuskaupunkina Lahti on aluetta, jossa väestön koulutus- ja tulotaso on heikko, päihde- ja mielenterveysongelmat yleisiä ja eroperheitä ja yksinhuoltajia paljon. Kaikki nämä yksittäinkin, mutta eritoten kasautuessaan ovat nuoren syrjäytymistä ennustavia riskejä yhdessä nuoren peruskoulun jälkeisen koulutuksen lisäksi ( THL 11.1.2018).

Meillä riskitekijöitä on paljon, siksi tarvitsisimme erityisen vahvan tuen perheille ja vankat nopeasti saavutettavat lasten ja nuorten mielenterveyspalvelut ja saman aikaisesti panostusta koulutustason nostoon ja hyvinvointiin.

Nämä nyt oireilevat perheet ja nuoret eivät voi odottaa soteuudistusta, eivätkä pelastaa Hykyn taloutta. Näiden nuorten hyvinvointiin on investoitava viimeistään nyt. Nuoren syrjäyttämisen hinta on moninkertainen. Kaiken päihdekohkauksen jälkeen tuntuu uskomattomalta, että sen ratkaisun kannalta keskeisen palvelun resursseja ei olla paikkaamassa vastaamaan pitkän aikaa tiedossa ollutta tarvetta.

Tämä on koko Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän laajuinen haaste. Jokaisen kunnan valtuutetut ovat vastuussa kuntalaisten palveluista, vaikka niiden järjestäminen on siirretty kuntayhtymälle.

Vasemmistoliiton valtuustoryhmä ei tulee vaatimaan lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden resursointia ajantasalle.

Little child girl plays superhero. Child on the background of sunset sky. Girl power concept

Koti kaikille ja tukea ajoissa

17.10. vietetään YK:n kansainvälistä päivää köyhyyden poistamiseksi. Suomessa päivä näkyy erityisesti eri puolilla maata järjestettävissä Asunnottomien yön tapahtumissa.

Oma koti on jokaisen perusoikeus. Elämme Suomessa vauraassa yhteiskunnassa, mutta silti tuo oikeus ei jokaisen arjessa toteudu.

Tänään yhteiskunnan arvot ovat kovat. Yksilökeskeinen ajattelu unohtaa yhteiskunnan ja yksilön taustan vaikutuksen pärjäämiseen ja sen tosiasian, että kuka tahansa saattaa sairastua ja romahtaa. Eikä kyse ole silloin vain yksilön omasta tahdosta ja ominaisuuksista, kun esimerkiksi masennuksen myötä elämä luisuu hallinnasta. Silloin tarvitaan tukea, ei ylenkatsetta ja syyllistämistä. Yhteiskunta voi ja sen pitää tehdä työtä ehkäistäkseen köyhyyden, syrjäyttämisen ja asunnottomuuden koska se on luonut puitteet, joiden säännöillä yksilön on pärjättävä.

Kohtuuhintaisten asuntojen väheneminen on globaalisti selkeässä yhteydessä katuasunnottomuuteen. Asiantuntijoiden korjausehdotukset ovat lopulta hyvin yksinkertaisia; lisää edullisia vuokra-asuntoja ja panoksia asumisneuvontaa. Vaikuttavuuslaskelmat osoittavat että yksi asumisneuvoja säästää työllään 43000-85000 euroa yhteiskunnan varoja vuodessa. Inhimilliselle vaikutukselle elämänhallinnan ja kodin säilymisestä ei ole hintaa. asumisneuvonnalla voidaan tehokkaasti estää häädöt ja etsittyä ratkaisu ongelmiin ennen asunnottomuuteen ajautumista ja turvattua hyvinvointi ja tuki.

Asunnottomuus ja syrjäytyminen yhteiskunnasta kulkevat käsi kädessä. Elämää on kadulla asuessa mahdoton saada kuntoon. Päästäkseen kiinni yhteiskuntaan, voidakseen kouluttautua, käydä työssä ja hoitaa arkiset asiansa, ihminen tarvitsee aluksi turvallisen katon päänsä päälle. Asunnottomuuden taustalla on inhimillisiä tragedioita; konkursseja, eroja, mielenterveysongelmia ja lastensuojelun jälkihoidon riittämättömyyttä.

Aikuissosiaalityö ja päihdepalvelut osaltaan auttavat asunnottomuuden ratkaisemisessa ja asuntorakentamisen lisäksi niiden resurssit on ratkaistavissa paikallisesti. Apua pitäisi olla helppo hakea ja saada jo ennen luisua kodittomuuteen.

Kodittomuus lisääntyy kun kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ei ole tarpeeksi.

 

Onko meillä varaa?

Kun kaikki tuntuu varjopuolelta
Kun kaikki tuntuu varjopuolelta

Viime torstaina 4.9.2014 sattui kotimatkalla Yle Suomen taajuudelta tulemaan ohjelmaa mielenterveyden hoidon tilasta. Äänessä yhdistysihmisiä, kokemusasiantuntijoita ja eturivin asiantuntijoita Lauermaa myöten. Jäin mietteliääksi.Mielenterveysongelmat ovat maassamme yhä tabu, vaikka keskustelu ja avoimuus ovat hieman lisääntyneet. Mielisairaudesta, jopa sen ehkäisystä, jää yhä pahemmillaan iäksi leima. Hoitoon hakeutumisen kynnys on yhä liian korkealla.

Koettakaapa kertoa työhaastattelussa rehellisesti, että olet joskus käynyt psykologilla setvimässä suhdettasi vanhempiisi, tai kehoosi tai potenut masennusta, mutta löytänyt keinot ehkäistä masennuskaudet. Pah! rehellisyys ei aina kannata. Avoimuutta arvostetaan, mutta sillä ei saa työpaikkaa. Reaktio on eri kuin jos kerrot selättäneesi fyysisen sairauden tai urheiluvamman; silloin kerrot sankaritarinaa selviytyjästä.

Mielen sairaudet ovat sairauksia, mutta miksi emme voi käsitellä niitä sellaisena? Miksi juuri mielenterveyden ongelmat tai hoitaminen koetaan loppuiän määritteleväksi stigmaksi.
Apua hakenut on toiminut viisaasti, niin kuin pitää. Uraohjus saattaa voida todella pahoin, mutta häpeällisen stigman pelossa jättää traumat purkamatta ja sairasloman pitämättä. Törmätäkseen seinään jossain vaiheessa, tai siirtääkseen ongelmansa muiden kannettavaksi.

Mielenterveysongelmaisen (koko edellinen sana pitäisi poistaa käytöstä?) on myös vaikea saada hoitoa somaattisiin sairauksiin, ensimmäisen masennusdiagnoosin jälkeen kaikki laitetaan psykosomaattisten sairauksien piikkiin. Vaikka olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia, ei reuma tai syöpä parane masennuslääkkeillä. Sitä paitsi kokonaisuus toimii myös toisin päin. Kipu ja unettomuus aiheuttavat tutkitusti masennusta. Ohjelmasta nousi vahvasti esiin se seikka että edelleen mielenterveys medikalisoidaan. Edelleenkään ei pureuduta itse ongelmaan, vaikka jo vuosikaudet on puhuttu keskustelun ja tuen tarpeesta.

Itseä eniten ravisteli masentuneiden kokema kohtelu sairaalassa. Itsemurhakandidaatteja kohdeltiin tekosairaina, huomionkipeinä kiusankappaleina ilman ihmisarvoa. Terveyden huollon ja mielenterveystyön tekijöillä on siis peiliin katsomista. Raskas työ varmasti turhauttaa ja kyynistää, mutta ihmisarvon alennus ja syyllistys tuskin nostavat kuopasta. Se ihminen siinä vastaanotolla on aina ihminen, eikä varmasti terve, vaikka yritys tappaa itsensä olisi jatkuvaa ja näennäistä. Varmasti hoitohenkilökunnassa on suurin osa sydämellään työssä ja osaavaa, kaikki kunnia heille.

Se, mitä kokemusasiantuntijat toivoivat oli hoitosuhteiden jatkuvuus, ei jatkuva pompottelu. Kukaan ei tunnu ottavan vastuuta kokonaisvaltaisesti yksilöstä. Avohoito ei ole ratkaisu kaikkeen, joskus tarvitaan laitoshoitoa. Mutta hoitomuodosta riippumatta selkeästi tehokkainta olisi pysyvä hoitosuhde. Mielenterveyspotilas tuskin jaksaa joka kerta hoidontarpeen huomatessaan aloittaa kertomustaan alusta. Sairaseläke ei ole kenenkään unelmatulevaisuus, silti meillä on hurjat 75 000 työikäistä mielenterveysongelmien vuoksi Työkyvyttömyyseläkkeellä, 40% kaikista työkyvyttömyyseläkeläisistä. Heidän lisäkseen lukuisia on sairaslomilla. Puhutaan siis merkittävästä kansanterveydellisestä- ja taloudellisesta tekijästä. Puhumattakaan siitä inhimillisestä haitasta, jota sairauksien pitkittyminen aiheuttaa potilaalle ja tämän läheisille.

Olisiko meillä rohkeutta satsata hoitoketjun sujuvuuteen ja vihdoin todella psykologin resursseihin ja tarjota mahdollisuus?