Avainsana-arkisto: mielenterveystyö

Onko meillä varaa?

Kun kaikki tuntuu varjopuolelta
Kun kaikki tuntuu varjopuolelta

Viime torstaina 4.9.2014 sattui kotimatkalla Yle Suomen taajuudelta tulemaan ohjelmaa mielenterveyden hoidon tilasta. Äänessä yhdistysihmisiä, kokemusasiantuntijoita ja eturivin asiantuntijoita Lauermaa myöten. Jäin mietteliääksi.Mielenterveysongelmat ovat maassamme yhä tabu, vaikka keskustelu ja avoimuus ovat hieman lisääntyneet. Mielisairaudesta, jopa sen ehkäisystä, jää yhä pahemmillaan iäksi leima. Hoitoon hakeutumisen kynnys on yhä liian korkealla.

Koettakaapa kertoa työhaastattelussa rehellisesti, että olet joskus käynyt psykologilla setvimässä suhdettasi vanhempiisi, tai kehoosi tai potenut masennusta, mutta löytänyt keinot ehkäistä masennuskaudet. Pah! rehellisyys ei aina kannata. Avoimuutta arvostetaan, mutta sillä ei saa työpaikkaa. Reaktio on eri kuin jos kerrot selättäneesi fyysisen sairauden tai urheiluvamman; silloin kerrot sankaritarinaa selviytyjästä.

Mielen sairaudet ovat sairauksia, mutta miksi emme voi käsitellä niitä sellaisena? Miksi juuri mielenterveyden ongelmat tai hoitaminen koetaan loppuiän määritteleväksi stigmaksi.
Apua hakenut on toiminut viisaasti, niin kuin pitää. Uraohjus saattaa voida todella pahoin, mutta häpeällisen stigman pelossa jättää traumat purkamatta ja sairasloman pitämättä. Törmätäkseen seinään jossain vaiheessa, tai siirtääkseen ongelmansa muiden kannettavaksi.

Mielenterveysongelmaisen (koko edellinen sana pitäisi poistaa käytöstä?) on myös vaikea saada hoitoa somaattisiin sairauksiin, ensimmäisen masennusdiagnoosin jälkeen kaikki laitetaan psykosomaattisten sairauksien piikkiin. Vaikka olemme psykofyysisiä kokonaisuuksia, ei reuma tai syöpä parane masennuslääkkeillä. Sitä paitsi kokonaisuus toimii myös toisin päin. Kipu ja unettomuus aiheuttavat tutkitusti masennusta. Ohjelmasta nousi vahvasti esiin se seikka että edelleen mielenterveys medikalisoidaan. Edelleenkään ei pureuduta itse ongelmaan, vaikka jo vuosikaudet on puhuttu keskustelun ja tuen tarpeesta.

Itseä eniten ravisteli masentuneiden kokema kohtelu sairaalassa. Itsemurhakandidaatteja kohdeltiin tekosairaina, huomionkipeinä kiusankappaleina ilman ihmisarvoa. Terveyden huollon ja mielenterveystyön tekijöillä on siis peiliin katsomista. Raskas työ varmasti turhauttaa ja kyynistää, mutta ihmisarvon alennus ja syyllistys tuskin nostavat kuopasta. Se ihminen siinä vastaanotolla on aina ihminen, eikä varmasti terve, vaikka yritys tappaa itsensä olisi jatkuvaa ja näennäistä. Varmasti hoitohenkilökunnassa on suurin osa sydämellään työssä ja osaavaa, kaikki kunnia heille.

Se, mitä kokemusasiantuntijat toivoivat oli hoitosuhteiden jatkuvuus, ei jatkuva pompottelu. Kukaan ei tunnu ottavan vastuuta kokonaisvaltaisesti yksilöstä. Avohoito ei ole ratkaisu kaikkeen, joskus tarvitaan laitoshoitoa. Mutta hoitomuodosta riippumatta selkeästi tehokkainta olisi pysyvä hoitosuhde. Mielenterveyspotilas tuskin jaksaa joka kerta hoidontarpeen huomatessaan aloittaa kertomustaan alusta. Sairaseläke ei ole kenenkään unelmatulevaisuus, silti meillä on hurjat 75 000 työikäistä mielenterveysongelmien vuoksi Työkyvyttömyyseläkkeellä, 40% kaikista työkyvyttömyyseläkeläisistä. Heidän lisäkseen lukuisia on sairaslomilla. Puhutaan siis merkittävästä kansanterveydellisestä- ja taloudellisesta tekijästä. Puhumattakaan siitä inhimillisestä haitasta, jota sairauksien pitkittyminen aiheuttaa potilaalle ja tämän läheisille.

Olisiko meillä rohkeutta satsata hoitoketjun sujuvuuteen ja vihdoin todella psykologin resursseihin ja tarjota mahdollisuus?