Avainsana-arkisto: toimeentulo

Poliittinen taidepuhe livahtaa ohi kohteesta

 

Taide ja kulttuuri vaikuttavat poliitikoista ilmeisesti helpoilta leikkauskohteilta. Ne ovat jotain ylimääräistä, jonka merkitys on unohtunut. Poliittisissa juhlapuheissa viitataan hyvinvointivaikutuksiin, taloudellisiin kertoimiin ja statusvaikutuksiin. Poliittinen taidepuhe karkaa kuitenkin hyvinvointiin ja peliteollisuuteen. Yhtäkkiä köyhyysrajalla kituuttavan taiteilijan tilalla puhutaan satoja miljoonia takoneesta Supercellistä. Keskustelu käy absurdiksi.

 

Taidekentän todellisuus on monelle kaukaista. On helpompi paeta suurien linjojen taakse. Taiteilijoiden taloudellinen asema etenkin vapaalla kentällä on hyvin heikko ja haasteellinen. Tietoa ja korjausesityksiä on kyllä taiteilijajärjestöillä tarjolla, mikäli poliitikot tosissaan haluaisivat asiat korjata.

 

Taide elää ajassa ja tutkii sitä. Taide ja kulttuuri tarvitsevat julkista rahoitusta, sillä ne eivät voi toimia markkinaehtoisesti. Taide on yhtä aikaa kollektiivista ja yksilöllistä ääneen ajattelua. Taide on ärsykkeitä, jotka sisältävät merkityksiä ja aiheuttavat tunteita, jotka taas kehottavat kiinnittämään huomiota ja ajattelemaan. Taide on aina ollut välttämätön ymmärryksen väline. Taide etsii sosiaalisia merkityksiä, todellisuutta ja mahdollisuuksia, niistä ei synny pikavoittoja. Taide kysyy kiusallisia kysymyksiä. Se ei synny tyhjästä ilman aineellisia resursseja. Taiteelle on vaikea iskeä hintalappua, ja sitä voi olla myös haastavaa myydä viihteeksi.

 

Taide on tekijälleen myös työtä, ja työstä pitää saada korvaus. Harrastustoimintakin tarvitsee ammattilaisia pyöriäkseen, eikä viihdemaailman tähtiä synny ilman työtä ruohonjuuritasolla, julkisin varoin. Tarvitsemme taiteen perusopetuksen, nuorisoteatterit, vapaat teatterit, taidekoulutuksen, taiteilija-apurahat ja Taiteen edistämiskeskuksen sekä valtionosuusrahoitteiset teatterit, orkesterit ja museot valtakunnallisen verkoston kiintopisteiksi. Taide tarvitsee osaajia. Osaajat eivät synny tyhjästä ja elä pyhällä hengellä. Vaalien alla jokainen puolue on puheissaan kulttuuripuolue. Silti isot puolueet aloittivat taidekoulujen lakkautuskierteen. Kirjastoja lakkautetaan keskimäärin yksi viikossa, ja teatteri-, museo- ja orkesteriverkko harvenee. Sisällöntuotantoon ei olemassa olevissakaan laitoksissa tahdo löytyä rahaa.

 

Henkinen pääoma ei vaikuta puheista huolimatta painavan kovinkaan paljon, kun rahaa jaetaan, vaikka tulevaisuudessa pitäisi päästä fyysisistä hyödykkeistä henkisen kasvun tielle.

Kysymys (kuva)taiteilijan toimeentulosta

Taidemaalariliiton jäsenet ovat lähestyneet kysymyksillä (Taidemaalariliiton kysymykset ) ja Suomen Taiteilijaseura on julkaissut vaalitavoitteensa Kysymykset ja tavoitteet koskevat apurahan määriä, taiteilijaeläkettä, apurahansaajan työeläkevakuutusta ja perustulokysymystä. STS:n vaalitavoitteet ovat kohtuullisia ja rakentavia. Säästän vaivaa ja vastaan julkisesti TM:n jäsenten kysymyksiin.

Taiteilijan toimeentulon suurin ongelma on taiteilijan työn tunnustaminen työksi. Epämääräinen suhtautuminen näkyy negatiivisesti esimerkiksi eläkkeissä.

Samat toimeentulon ja työn näkyväksi tekemisen kysymykset koskevat myös muita taiteenaloja, mutta koska itse tunnen kuvataiteen kentän haasteet parhaiten ja kysymykset tulevat sieltä, vastaan nyt julkisesti esitettyihin haasteisiin. Kuvataiteilijoiden asema taiteilijoista on taloudellisesti heikoin ( Rensujeff 2014, 143). Nyrjähtäneen toimintakulttuurimme vuoksi kuvataiteilija ei saa korvausta teostensa esittämisestä julkisesti, vaan maksaa siitä tuhansia euroja sen lisäksi, että työhuoneen ja (uniikki)teosten valmistamisen kulut ovat suuret.

Taiteilija on korkeasti koulutettu ammattilainen, jonka toiminnalla on yhteiskunnallista merkitystä. Taiteilijan työn arvo ei kuitenkaan muodostu välittömästä myyntituotosta, vaan tieteen perustutkimuksen tapaan se syntyy pidemmällä aikavälillä. Taiteilija ei tuota hetkellistä hurmioita, vaan tutkii ja tekee näkyväksi sosiaalista ympäristöä ja sen merkitysverkostoja. Taide toimii mahdollisuuksien tutkimuslaboratoriona. Työ on hidasta ja vaikutukseltaan kollektiivista. Taidetta ei voi korvata pikavoittoja hakevalla kulttuuriteollisuudella.

Taiteen tulee toimia yhteiskunnan osana, mutta niin irrallaan markkinatalouden kuin poliittisenkin vallan ohjauksesta kuin mahdollista. Taide on silti aina poliittista, koska se on osa yhteiskuntaa. Taide on itsessään tärkeää. Se on sivistyneen yhteiskunnan elinvoimainen ja muuttuva tekijä, jota tulee tukea julkisin varoin.

 Tässä muutama tilastofakta, niille joiden mielestä puhe taiteilija toimeentulo-ongelmista on turhaa valittamista:

Vuonna 2010 3 % kuvataiteilijoista toimi palkkatyösuhteessa (Rensujeff 2014, 56). 80 % saman tutkimuksen laajasta joukosta toimi vapaana taiteilijana ja 70 % teki muuta kuin varsinaista taiteellista työtä työnsä ohessa. Työmarkkina-asema on hyvin vaihteleva. Moniammatillisuudesta huolimatta 63 % kuvataiteilijoista jää vuosiansioissa alle 20 000 euron ja vain 7 % yltää yli 40 00 euron. (Rensujeff 2014, 99, 144.) Taiteellisen työn tulon mediaani kuvataiteilijalla jäi 5000 euroon (Rensujeff 2014, 101). tutkimuksessa apurahan keskiarvoinen määrä oli kymmenessä vuodessa noussut 8000 eurosta 9497 euroon, mikä on hädin tuskin 2009 voimaan tulleen eläkeuudistuksen edellyttämän Myel-vakuutuksen verran (Rensujeff 2014, 145). Työskentely- tai kohdeapurahaa eivät suinkaan saa läheskään kaikki taiteilijat ja valtion ohella taiteilija-apurahoista suuren osan myöntävät yksityiset rahastot ja säätiöt.

Taiteilijat eivät ole laiskoja, vaan keksivät kyllä keinoja tehdä paljon työtä ja tulla toimeen vähällä. On kuitenkin sanomattakin selvää, että luova taiteellinen työ kärsii ajan ja resurssien puutteesta. Vaikka esimerkiksi 21 000 euron vuosiapurahasta maksetaan työeläkevakuutus ja tuhansien eurojen työskentelykulut, ei apurahakaudella saa tehdä palkkatyötä kuin maksimissaan 25 % työajasta. Kuvataiteilijan mahdollisuus tuloihin, joilla elättää perhe on melko rajallinen.

 

Siksi vastaan Taidemaalariliiton jäsenten kysymyksiin näin:

Ei vain näyttöapurahojen määrää, vaan yleisesti apurahojen tasoa ja määrää pitäisi nostaa ja kestoa pidentää, jotta taiteilija todella voi keskittyä työhönsä. Tutkimusten (mm. Rensujeff 2014 ja Rautiainen 2008) mukaan apurahakauden kestolla on vaikutusta työn tuottavuuteen laadullisesta ja taloudellisesta näkökulmasta. Ottaen huomioon luovan työn vaativan pitkäjänteisyyden ja työhuone-, laite-, materiaali- ja näyttelykulut on esimerkiksi 8000 euron näyttöapuraha pieni.

Suomessa kuvataiteilijan työssä iso ongelma ovat suuret näyttelykulut, joihin myös iso osa apurahasta uppoaa. Millä muulla alalla tehtäisiin työtä pelkän näkyvyyden edestä ja maksettaisiin siitä itse? Kuvataiteilijan tulisi saada työnsä esittämisestä näyttelykorvaus, esimerkiksi ruotsin MU-sopimusmallin mukaan. Voidaan myös pohtia sitä, pitäisikö julkisrahoitteiset taidemuseot velvoittaa esittelemään myös elävien nykytaiteilijoiden töitä.

Vuoden 2009 uudistus MYEL- vakuutuksineen (maatalousyrittäjän eläkevakuutus) on askel eteenpäin. Nykyään apurahakausilta kertyy eläkettä, vaikka se pientä onkin. Mutta kuten todettu apurahakaudet ovat pirstaleisia ja lyhyitä. Taiteilija tekee työtä myös apurahakausien välissä. Tällä hetkellä on niin, että jo jos taiteilijalla on palkkio- tai myyntituloa, hänen pitäisi siirtyä apurahakauden jälkeen YEL-vakuutetuksi. Apurahakausi on sidottu MYEL:iin, eikä kuvataiteilijan tuloilla molempia vakuutuksia makseta. Työskentelyn aika ja tulokertymä eivät kuitenkaan apurahojen tai palkkatyön välissä välttämättä oikeuta YEL-vakuutukseen. Joten a) taiteilija jää ilman vakuutusta ja b) taiteilija jää mahdollisesti ilman esimerkiksi tilaustyötä, koska tilaaja edellyttää suoraa laskutusmahdollisuutta ja voimassaolevaa YEL-vakuutusta. Kikkailu eläkevakuutusten välillä on järjetöntä, vaikka osuuskunnista siihen voi hieman apua ollakin. Näin pirstaleisesta leivästä ei todellisuudessa kerry eläkettä yli kansaneläkkeen, ja siksi MYEL-vakuutus pitäisi ulottaa kaikkeen taiteelliseen työhön.

Ja vielä vastapallo: Apurahakaudella taiteilija tekee työtä – samoin itsenäisenä ammatinharjoittajana toimiessaan. Apurahakausi ei kerrytä työssäoloehtoa; se on työvoimaviranomaiselle yhtä kuin ei mitään. Työn pirstaleisuudesta ja MYEL–YEL-vaihteluista johtuen (yrittäjyys liian vähäistä, opetustyötunteja usein juuri ale päätoimisuuden) kuvataiteilija on ansiosidonnaisen ulkopuolella, vaikka kuuluisi mihin liittoihin ja tekisi työtä kuinka paljon tahansa.

Taiteilijan eläkeloukun vuoksi, ja etenkin siksi että ennen vuotta 2009 ei eläkettä kertynyt senkään vertaa, tulisi valtion ylimääräinen taiteilijaeläke olla lisä takuueläkkeen päälle, ei sen korvaava eläke. Lisäksi kunnianosoituksia voi myöntää muussakin muodossa. Taiteilijaeläkkeet tulisi myöntää taiteellisesti tinkimätöntä työtä tehneille taiteilijoille, joiden eläke on jäänyt pieneksi, ei hyvin tienaaville ja hyvää eläkettä nauttiville.

Yksi ongelma jota Taidemaalariliitto ei nostanut esiin on arvonlisäveron alaraja. Nykyinen 8700 euroa liikevaihtoa tarkoittaa monelle kuvataiteilijalle rökäletappioita, joista selviää vain tekemällä muuta työtä. Sen rajan ylittäessään taiteilija on kuitenkin nalkissa yrittäjästatuksella. Vasemmistoliiton vaaliohjelmassa arvonlisäveron alaraja nostetaan 25 000 euroon. Oman näkemykseni mukaan raja voisi taiteellisen luomistyön alueella olla suurien tuotantokustannuksien vuoksi jopa 40 000 euroa.

Vasemmistoliiton ehdottama perustulo ratkaisisi monia haasteita kuvataiteilijan työkentässä. Sinkoilu palkkatyön, yrittäjyyden, apurahatyön ja valitettavasti joskus kohdalle osuvan työttömyyden välillä helpottuisi. Kuvataiteilijat ovat pitkään ajaneet niin sanottua taiteilijapalkkaa, joka korvaisi työttömyysturvan taiteilijan työttömyyden aikana ilman rangaistusta. Suomen 3000 kuvataiteilijaa on paljon, mutta viidestä ja puolesta miljoonasta pieni marginaali, jonka työnkuva ja arkityön todellisuus on monelle hyvin vieras.

Riittävä perustulotaso, joka vähentäisi byrokratiaa ja siitä johtuvia viivästyksiä esimerkiksi työttömyysetuuden maksussa olisi varmasti monele tervetullut. Taiteilijan tulotasolla ja tulonhankkimiskuluilla ei kerry säästöjä, joilla maksella kodin ja työhuoneen kuluja päätöksiä odotellessa, etenkin kun taiteilijan silpputyön käsittely on monesti niin liitoissa, Kelassa kuin TE-keskuksessakin vaikeaa. Perustulo tukisi kevytyrittäjyyttä ja avaisi taiteilijoille uusia työtilaisuuksia, joihin nykyinen järjestelmä saattaa estää tarttumasta.

 

Yhdenlainen odellisuuden tutkimuslaboratorio
Yhdenlainen odellisuuden tutkimuslaboratorio

 

Kokoomuksen perustulo/perustilimallia ei pidä sotkea Vasemmistoliiton perustuloon, tavoitteet ja toimeentuloturvan tavoitteet eroavat merkittävästi.

 

 

 

 

  • Kaija Rensujeff Taiteilijan toimeentulo 2010, Taike 2014

http://www.taike.fi/documents/10921/0/Taiteilijan_asema_2010.pdf

 

Tarja Cronberg, Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo, OKM julkaisuja 2010

http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2010/liitteet/okmtr06.pdf?lang=fi

 

pauli Rautiainen, Emme ole voineet tänä vuonna… Taike 2008

http://www.taike.fi/documents/10162/76105/no_46.pdf

 

Totuus taiteilijan toimeentulosta

Taide julkisessa tilassa toisi toimeentulon monelle taiteilijalle

Kuvataiteilija asemaa voi olla vaikea ymmärtää ilman kosketusta taidetyöläisten arkeen.
Taiteilijan työ ja tulonmuodostus poikkeaa merkittävästi palkkatyöstä ja yrittäjyydestä. Työlle on luotu termi itsensätyöllistäjä. Taiteilijoiden toimentulo on pienen marginaalin ongelma,  ja siksi poliitikon on helppo sulkea silmänsä asialta. Välillisesti se kuitenkin koskettaa jokaista, sillä taiteilijan työ näkyy jokaisen arjessa.

Taiteille yhteistä on pyrkimys todellisuuden tutkimiseen taiteen keinoin, ymmärryksen laajentaminen ympäröivästä todellisuudesta, sosiaalisten kokemusten ilmaisu, ja mahdollisuuksien tutkiminen. Taide ei ole massatuotantoa markkinoille, se ei ole tuote tai monistettava konsepti. Taide syntyy kohtaamisessa.

Taiteen itsepintaista asettumista markkinatalouden ulkopuolelle on siitä vieraantuneiden ja uusliberalismiuskoisten yhä vaikeampi ymmärtää. Siitä huolimatta että markkinatalous kyllä hyötyy taiteesta ja taiteilijoista viime kädessä vaikka taiteilija ei tulojaan markkinatalouden piiristä saakaan. Taideteoksen syntyminen ei käy käden käänteessä. Taiteen hinnoittelu kannattavaksi on yksinkertaisesti mahdotonta.

Taide on jotain muuta, siinä sen salaisuus. Taide ei enää pysy vapaana ja yhteiskunnalle välttämättömänä vastarintana, riitasointuna, sovittelijana, tai koelaboratoriona jos se kytketään taloudelliseen tai poliittiseen ohjaukseen. Taiteen ei tarvitse miellyttää, ei sen tarvitse inhottaakaan, sitä ei tarvitse ymmärtää. Taiteella tulee olla lupa olla mitä tahansa. Taiteelle on perustuslaissa taattu juhlallisesti vapaus tieteen rinnalla, johon sitä tulisikin verrata. Mitä jos tutkimukselta vaadittaisiin kaupallistumista kuten taiteelta? Meillä on myös taiteen edistämislaki, jonka edistämisen henki ei kentällä näy.

Taiteilijalla on koulutuksen ja taidon lisäksi ylitsepääsemätön halu tehdä työtään, työllistää itsensä taiteella. Huolimatta siitä, että päätös johtaa elämään hyvin kapealla ja epävarmalla toimentulolla, sekä jatkuvalla veitsenterällä tulevaisuuden suhteen.

Taiteilija rahoittaa usein taiteensa tekemällä muuta työtä, opettamalla, graafisella suunnittelulla tai täysin taiteesta irrallisella työllä. Kadehditut taiteilija-apurahat ovat suuruudeltaan myöntäjätahosta riippuen +-1500/ kk. Tämän lisäksi taiteilija saa tehdä palkkatyötä enintään 25 % työajasta ja toki myydä teoksiaan, mikäli on niin onnekas, että saa niitä kaupaksi. Taidehankinnat maassamme ovat harvinaista herkkua. Tästä tulosta taiteilija kustantaa työnsä harjoittamisessa tarvitsemansa materiaalit sekä työtilat, Esimerkiksi kuvataiteilijalla teosten valmistamiskulut ovat mittavat, taiteenalasta riippuen. Puhutaan tuhansista tai kymmenistä tuhansista euroista. Ei taide pyhästä hengestä sikiä.

Yksityisnäyttely Helsingissä maksaa 1000 – 4000 €. Kuvataiteilija kustantaa myös töidensä esillä olon, näyttelyvuokran, painokulut, kuljetuksen, kaiken. Siis sen osuuden työstä josta tulot pitäisi tulla.

Kulttuurimme on mahdollistanut taiteilijoiden oravanpyörän, jossa taiteilijakunta tekee työtä päästäkseen tekemään työtään. Jokainen tekee järjettömän määrän tunteja työtä, siinä toivossa että se tuottaa joskus tulevaisuudessa tilaisuuden tehdä työtä reilua korvausta vastaan. Suomessa toimeentulo taiteilijana on lähes tavoittamattomissa. Mutta taiteilija jatkaa silti, koska taide ja yhteiskunta ovat tärkeämpiä.

Tarja Cronberg (vihr.) teki aikanaan mittavan ja ansiokkaan työn selvittäessään taiteilijoiden asemaa ja toimeentulon edellytyksiä, lopputulos on luettavissa Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo -raportista. 2010 vuodesta taiteilijan toimeentulossa mikään ei ole muuttunut. Ainoastaan se, että Cronbergin hyvien ehdotusten sijaan taiteilijoilta odotetaan jotain muuta kuin taidetta työnsä oikeutukseksi. Esimerkiksi hyvinvointipilotointeja, joissa viime kädessä tyytyväinen työn vastaanottaja ei maksa enää mitään sen jälkeen kun pilottirahoitus loppuu, sillä yrittäjiä riittää tilalle hankerahoillakin.

Prosenttiperiaate tarjoaisi edes osalle kuvataiteilijoista juuri sitä työtä johon heidät on koulutettu, mutta silti sen käyttö monella paikkakunnalla ja jopa valtion hankkeissa junnaa.

Taiteilija-apurahojen määrä ja taso ei ole noussut.  Ääneen ole pohdittu edes sitä, onko mielekästä pitää taiteilijan työn harjoittajaa työttömänä, vai voisiko aktiivinen taiteen harjoittaja saada taiteilijapalkkaa työttömyyskorvauksen sijaan.

Taiteilijan sosiaaliturva on aina ollut heikko. Pieni parannus on 2009 voimaan tullut apurahansaajan eläkevakuutus; yli neljän kuukauden apurahajaksolla taiteilija on oikeutettu Maatalousyrittäjän eläkevakuutukseen. Valitettavasti apurahakaudet vaihtelevat, vielä ei olla päästy käytäntöön, jossa apurahakausia voisi yhdistää, saati muuta tuloa. Näin ollen taiteilija hyppii Myelin ja Yelin (mikäli myyntituloa) välillä tai on vailla eläketurvaa.

On vaikea uskoa että kukaan toivoo yhteiskuntaa ilman taidetta. Voisiko yhteiskunta viimein näyttää valoa tunnelin päässä taiteen ammattilaisille? Pyörää ei tarvitse keksiä udelleen, vaan toteuttaa Cronbergin esittelemät toimenpiteet.

Ja sivuhuomiona vielä, etteivät apurahat suinkaan puussa kasva, eivätkä ne ole missään määrin epäreilua ja vastikkeetonta tuloa. Apurahan saamiseksi taiteilija on uhrannut vuosia ja apurahakaudella hän paiskii töitä kahta kauheammin ansaitakseen seuraavan. Työ näkyy muille ilmaisina gallerianäyttelyinä, ympäristönäyttelyinä ja museoiden sisältönä.