Nuorisobarometrin mukaan nuorten usko tulevaan on romahtanut viimeisen vuoden aikana. Samaan aikaan nuorten mielenterveystilastot ovat olleet pitkään hälyttäviä ja huumekuolemia aivan liikaa. Ja onko se ihme? Meillä on enemmän nuoria, joihin rasismi osuu henkilökohtaisesti ja rasismi arkipäivää. Kun yhä useampi nuori löytää sanat sukupuoli- ja seksuaali-identiteetilleen, aikuiset vääntävät asian joko vitsiksi tai vääräksi, kyseenalaistaen nuorten identiteetin keskeisen osan. Ja kun nuori, jonka opintotuki ei lainoineenkaan riitä elämiseen uupuu pinnistellessään työssä ja opintopisteiden riittävässä karttumisessa ja kelpaamattomuuden tunteessaan uupuu, ei uupumiselle löydy myötätuntoa – kyllä ennen jaksettiin!
90-laman nuorena jaksan kyllä väittää, että minä pääsin helpommalla kuin tämän hetken nuoriso. Ysärin synkkyyden keskellä sentään saattoi iloita Berliinin muurin kaatumisesta ja Suomen avautumisesta Eurooppaan ja uskoa tasa-arvoisen koulutuksen mahdollisuuksiin. Nyt tulevaisuutta määrittää muurien pystyttäminen, sodan, äärioikeiston sekä ilmastonmuutoksen uhka. Silti nuorten odotetaan ratkovan itse omat ongelmansa tukenaan lähinnä chattibotit ja tsemppipeukut.
Meillä on vielä 90-luvun laman hoidon virheistä maksueriä korkoineen jäljellä, mutta teemme jo uutta hyvinvointivelkaa. Samalla kun nuorten kognitiiviset vaatimukset ja kuormitus ovat kasvaneet, on peruskoulun ja koulutuksen rahoitusta heikennetty jo vuosia yhtä aikaa suurten uudistusten kanssa. Puhumattakaan opintorahan leikkauksista ja vaatimusten kiristämisestä. Nuoruuteen kuuluvaa haahuilua oman paikan löytämiseksi ei enää sallita,
Ongelma ei ole tukea ja terapiaa tarvitsevissa nuorissa, vaan heitä ympäröivässä yhteiskunnassa, joka ei halua kuulla, eikä tarjoa auttavaa kättä, vaan opettaa kovuutta ja korostaa yksilön omaa vastuuta menestyksestä – ja epäonnistumisesta, tunnistamatta yksilöiden eroja haavoittuvuudessa ja resursseissa. Olemme sulkeneet nuorisotilojen lisäksi myös silmät ja korvat – kun nuoriso osoittaa mieltään ilmastonmuutosta tai rasismia vastaan, päättäjät vähättelevät viestiä. Lannistamisen sijaan meidän pitäisi tukea nuorten osallisuutta, ottaa perustellut huolet tosissamme ja toimia.
Ongelmakeskeinen huolipuhe nuorista on turhaa ja tyhjää. Meillä on kyllä keinot tukea hyvinvointia, jos aidosti haluamme, mutta se edellyttää meiltä aikuisilta investointia lapsiin ja nuoriin vahvistamalla palveluita leikkausten sijasta. Nuoret tarvitsevat tiloja, joissa kokoontua yhteen ja käyttää luovuutta omaehtoisesti turvallisten aikuisten tukemana. He ansaitsevat mahdollisuuksia ja tarpeisiin vastaavat mielenterveyspalvelut sekä ennen kaikkea opiskeluarjen, joka ei polta loppuun, ennen kuin itsenäinen elämä kunnolla edes alkaa. Osaavat kasvatuksen, opetuksen ja nuorisotyön ammattilaisemme tietävät kyllä mitä tehdä nuorten hyvinvoinnin vahvistamiseksi, kun heitä palkataan tarpeeksi. Puheiden sijasta tarvitaan siis talousarviopäätöksiä.
Armottoman yksilökeskeisen ajattelun tilalle tarvitaan yhdessä tekemistä, myötätuntoa ja tukea. Nuorten hyvinvoinnin vahvistamisen tulee olla seuraavan vaalikauden yhteinen ponnistus.