
Elinkeinoelämän keskusliitto, suuryritykset ja yrittäjäjärjestöt ovat vuosia lisänneet painetta nostaa eläkeikä 65 vuoteen, jopa 67-vuoteen saakka Kestävyysvajeen paikkaamiseksi. Nyt mantraa runnotaan todellisuudeksi. Pääministeri Stubb ilmoitti että hallitus ottaa eläkeijän ratkaistavaksi, jolleivat järjestöt pääse sopuun (Yle 30.8.2014). Kokoomusvetoinen hallitus tukenee tiukasti EK:n linjaa.
Karsastan työurien pidentämiseen yksioikoisesti eläkeikää nostamalla. Ikä ei määrittele työuran pituutta. Työuran arvoa ei myöskään voi mitata palkkakertymänä, käveltyinä kilometreinä, ruuvattuina muttereina, asiakaskontakteina tai tieteellisinä artikkeleina. Työuran pituuden määrittely on ongelmallista. Peruskoulun jälkeen työhön mennyt duunari on kuusikympisenä tehnyt pidemmän uran kuin seitsemänkymppinen akateemisen opin saanut. Vastapainona tietysti akateemisella on pitkä ja kallis koulutusputki. Mitä ikä siis mittaa suhteessa eläkeoikeuteen?
Työeläkekeijän nostamista vaativat yritysjohtajat kuitenkin kokevat oikeutetuksi jäädä hyvissäajoin eläkkeelle, onhan reilusta palkasta kertynyt sukan varteen ja eläke ihan sievoinen, mutta harvalla yritysjohtajalla on yhtä monta työvuotta takanaan kuin ajallaan eläkkeelle selkävaivaisena jäävällä raksaduunarilla, silti jälkimmäisen pitäisi jaksaa jatkaa vielä muutama vuosi kitkutella yhteisen hyvän eteen.Työurien pitenemisessä olisi hyvää molemmin puolin JOS työelämän laatu paremmin edesauttaisi työelämässä jaksamista. Tällä hetkellä työvoimapula ei vielä ole näkyvissä vaan työmarkkinoilla vallitsee todellakin työnantajan villit päivät. Eläkeijän nosto raaistaisi tilannetta entuudestaan. Ehdotukset työviikon pidentämisestä tuntuvat tulevan toisesta ulottuvuudesta kun huomioidaan milainen tarve on lisätä työpaikkoja ja ostovoimaa.
Kova kilpailu lisää paineita työssä. Aikana jolloin työpaikat ovat jatkuvasti veitsenterällä ja huoli omasta ja perheen tulevaisuudesta suuri, nostaa pätään pelolla johtaminen ja työehtojen hiljainen polkeminen. Joskaan halu työehtojen kavetamisen ei ole EKn puolelta ollut mitenkään hiljaista, mutta laki on toistaiseksi vielä laki, vaikka porsaanreikiä piisaa.
Opettajana kunnalliselle työnantajalle olen ollut seitsemän vuotta nollasopimustyössä, kauhulla odottanut tulevaa jaksoa, kuten moni muukin nollasopimuslainen ja määräaikainen. Nollasopimukset eivät ole vain kausityöläisten arkea. Mikään koulutus ei nykyään tunnu takaavan riittävää toimeentuloa. Perusteet määräaikaisuuksille ja ”kausiluonteisuudelle” tuntuvat olevan varsin löyhässä. Työnantajapuoli vielä haluaisi itselleen lisää joustoa ja pelivaraa. Nollasopimus on työelämän häpeätahra, josta tulee päästä eroon.
Ongelmista työpaikalla tai epäkohdista ei meneillään olevassa pudotuspelissä pidä mennä suutaan avaamaan, oli yrityksen arvoihin kirjattu mitä tahansa. Tulijoita riittää tilallesi. Muista että olet korvattavissa. Muista että olet määräaikaisessa työsuhteessa, muista nollasopimuksesi. Muista että suhdanne tarjoaa tilaisuuden irtisanomisiin.
Hyvä esimies tietää että epävarmuus ja pelko tulevaisuudesta eivät ole motivaatttoreita, vaan työssäjaksamista, työmotivaatiota ja tuottavuutta heikentäviä tekijöitä. Hyvinvoiva työntekijä on yrityksen paras voimavara. Ja vain tyytyväinen ja palkallaan toimeentuleva työntekijä jaksaa kehittää osaamistaan ja tehdä työtä eläkepäiviin asti.
Kannan suurta huolta eläkeputkenpoistovaatimuksista. Neljänkymmenen, tai edes kolmenkymmenenvuoden työuraa ei pitäisi palkita irtisanomisella, eikä varsinkaan päälle rangaista tiputtamalla tyhjän päälle ja parin vuoden vuoksi pienentää eläkettä. Maltillisen eläkeijän noston ehdottomana ehtona tulee olla eläkeputken säilyminen ja entistä paremmat työolosuhteet ja joustot työpaikalla jos jaksaminen työssä pidempään muutoksia vaatii.
Yksi suuri väliinputoajien joukko on liian vähille tuloille ja sitä myöten kansaneläkkeen tasolle jäävät itsensätyöllistäjät pakkoyrittäjät. Pakkoyrittäjyys on perinteisesti ollut niin kutsuttujen itsensä työlistävien, eli taiteilijoiden, journalistien ja muiden pakonsanelema tapa toimia palkkatyön ja toimeentuloturvan ulkopuolella. Artisti maksaa!- hyvä sketsi ja hokema..Totuus sen takana on raadollisempi kuin moni osaa kuvitella, pian tuohon hokemaan voi lisätä minkä tahansa ammattiryhmän.
Pakkoyrittäjyys on laajentunut lähes kaikille aloille. Pakkoyrittäjyydellä tarkoitetaan palkkatyön ja oikean yrittämisen väliin jäävää työmuotoa, jota yhteiskunta ja työehtolait eivät ole kyenneet tunnistamaan. Jotkut eivät ehkä halunneetkaan? Itsensä työllistävä ja pakkoyrittää joutuu toimimaan vasten tahtoaan ja järkeään yrittäjästatuksella joka tiputtaa hänet työttömyysturvan ulkopuolelle. Tiedämme mitä siitä seuraa. Pakkoyrittäjällä ei ole varaa valita eikä todellisia markkinoita. Hän tekee tarpeellista työtä, mutta ei saa itse hinnoitella työtään, eikä valita asiakkaitaan, vaan on työn teettäjän armoilla. Työehtosopimusten mukaiset korvaukset eivät ole ulottuvissa. Pakkoyrittäjä joutuu useimmiten pilkkahinnoittekemaan työnsä arvon.
Tämä tarjoaa työnantajapuolelle tilaisuuden räikeästi hyväksikäyttää heikossa asemassa rimpuilevaa yrittäjää ja ulkoistaa vastuunsa työnantajana. Tämä turvattomien joukko alkaa olla jo liian suuri. Työlaki ei ole pystynyt myöskään vielä torppaamaan näennäisyrittäjyyttä, jossa palkkatyöksi laskettavia tehtäviä ”ulkoistetaan” esimerkiksi irtisanotulle työntekijälle, kunhan tekee työn yrityksen kautta. Pahimmillaan yrittäjä joutuu myös sitoutumaan tekemään työtä vain kyseiselle yritykselle. Tämä on härskiä hyväksikäyttöä ja kaukana oikeasta yrittäjyydestä. Yksin yrittäjän on vaikea saada investointeja maksettua ja haalittua työtä, niin että päivän pituus ja tuotto on jossakin suhteessa. Kilpailu on kovaa ja velkaisen on lopulta pakko polkea hintoja. Tehdä mitä hyvänsä, hinnalla millä hyvänsä.
Ei kehitys kohti villejä työmarkkinoita ole itsestään tapahtunut ja se tulee pysäyttää nyt. Tämä suunta on piiretty oikeistohallitusten aikana uusliberalismin arkkitehtien suunnitelmien mukaan.
Työnantajan vastuita ei tule sysätä yksilölle joka toimeentullakseen luottaa liiaksi lupauksiin ja jonka toimeentulo yrittäjänä on jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittu. Yrityksen tulee syntyä halusta yrittää, ideasta ja tarpeesta. ei pakosta.
Ihmettelen jos tälläisessa paineessa elävä selviää eläkkeelle. Jos niin pettymys on karvas. Vaikka neöjäosa tuloista on mennyt yrittäjänn eläkemaksuihin, niin eläke ei riitäkään elämiseen. Jos työuria siis todella halutaan parantaa, tulee työelämän pelksäännöistä ensin tehdä reilummat ei väljemmmät. Pelolla johtamisen kulttuurin tulee väistyä ja palkan riittää elämiseen.
Työurat eivät myöskään pitene koulutusta ja opintotukikuukausia supistamalla, taloutemme nojaa hyvään koulutukseen, sen rajasminen yhteen tutkintoon ei vastaa nykypäivän työelämän tarpeisiin, eikä toteuta tasa-arvoa. Harvalla arpaonni tulevaisuuden suhteen nuorena on kerralla oikeassa. Loppuijäksi. Koulutusmahdollisuuksia kaventamalla pidetään työvoimaa muodollisesti epäpätevänä, siis ollen helposti löyhässä hirressä roikutettavana.