Kuvataiteilija asemaa voi olla vaikea ymmärtää ilman kosketusta taidetyöläisten arkeen.
Taiteilijan työ ja tulonmuodostus poikkeaa merkittävästi palkkatyöstä ja yrittäjyydestä. Työlle on luotu termi itsensätyöllistäjä. Taiteilijoiden toimentulo on pienen marginaalin ongelma, ja siksi poliitikon on helppo sulkea silmänsä asialta. Välillisesti se kuitenkin koskettaa jokaista, sillä taiteilijan työ näkyy jokaisen arjessa.
Taiteille yhteistä on pyrkimys todellisuuden tutkimiseen taiteen keinoin, ymmärryksen laajentaminen ympäröivästä todellisuudesta, sosiaalisten kokemusten ilmaisu, ja mahdollisuuksien tutkiminen. Taide ei ole massatuotantoa markkinoille, se ei ole tuote tai monistettava konsepti. Taide syntyy kohtaamisessa.
Taiteen itsepintaista asettumista markkinatalouden ulkopuolelle on siitä vieraantuneiden ja uusliberalismiuskoisten yhä vaikeampi ymmärtää. Siitä huolimatta että markkinatalous kyllä hyötyy taiteesta ja taiteilijoista viime kädessä vaikka taiteilija ei tulojaan markkinatalouden piiristä saakaan. Taideteoksen syntyminen ei käy käden käänteessä. Taiteen hinnoittelu kannattavaksi on yksinkertaisesti mahdotonta.
Taide on jotain muuta, siinä sen salaisuus. Taide ei enää pysy vapaana ja yhteiskunnalle välttämättömänä vastarintana, riitasointuna, sovittelijana, tai koelaboratoriona jos se kytketään taloudelliseen tai poliittiseen ohjaukseen. Taiteen ei tarvitse miellyttää, ei sen tarvitse inhottaakaan, sitä ei tarvitse ymmärtää. Taiteella tulee olla lupa olla mitä tahansa. Taiteelle on perustuslaissa taattu juhlallisesti vapaus tieteen rinnalla, johon sitä tulisikin verrata. Mitä jos tutkimukselta vaadittaisiin kaupallistumista kuten taiteelta? Meillä on myös taiteen edistämislaki, jonka edistämisen henki ei kentällä näy.
Taiteilijalla on koulutuksen ja taidon lisäksi ylitsepääsemätön halu tehdä työtään, työllistää itsensä taiteella. Huolimatta siitä, että päätös johtaa elämään hyvin kapealla ja epävarmalla toimentulolla, sekä jatkuvalla veitsenterällä tulevaisuuden suhteen.
Taiteilija rahoittaa usein taiteensa tekemällä muuta työtä, opettamalla, graafisella suunnittelulla tai täysin taiteesta irrallisella työllä. Kadehditut taiteilija-apurahat ovat suuruudeltaan myöntäjätahosta riippuen +-1500/ kk. Tämän lisäksi taiteilija saa tehdä palkkatyötä enintään 25 % työajasta ja toki myydä teoksiaan, mikäli on niin onnekas, että saa niitä kaupaksi. Taidehankinnat maassamme ovat harvinaista herkkua. Tästä tulosta taiteilija kustantaa työnsä harjoittamisessa tarvitsemansa materiaalit sekä työtilat, Esimerkiksi kuvataiteilijalla teosten valmistamiskulut ovat mittavat, taiteenalasta riippuen. Puhutaan tuhansista tai kymmenistä tuhansista euroista. Ei taide pyhästä hengestä sikiä.
Yksityisnäyttely Helsingissä maksaa 1000 – 4000 €. Kuvataiteilija kustantaa myös töidensä esillä olon, näyttelyvuokran, painokulut, kuljetuksen, kaiken. Siis sen osuuden työstä josta tulot pitäisi tulla.
Kulttuurimme on mahdollistanut taiteilijoiden oravanpyörän, jossa taiteilijakunta tekee työtä päästäkseen tekemään työtään. Jokainen tekee järjettömän määrän tunteja työtä, siinä toivossa että se tuottaa joskus tulevaisuudessa tilaisuuden tehdä työtä reilua korvausta vastaan. Suomessa toimeentulo taiteilijana on lähes tavoittamattomissa. Mutta taiteilija jatkaa silti, koska taide ja yhteiskunta ovat tärkeämpiä.
Tarja Cronberg (vihr.) teki aikanaan mittavan ja ansiokkaan työn selvittäessään taiteilijoiden asemaa ja toimeentulon edellytyksiä, lopputulos on luettavissa Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo -raportista. 2010 vuodesta taiteilijan toimeentulossa mikään ei ole muuttunut. Ainoastaan se, että Cronbergin hyvien ehdotusten sijaan taiteilijoilta odotetaan jotain muuta kuin taidetta työnsä oikeutukseksi. Esimerkiksi hyvinvointipilotointeja, joissa viime kädessä tyytyväinen työn vastaanottaja ei maksa enää mitään sen jälkeen kun pilottirahoitus loppuu, sillä yrittäjiä riittää tilalle hankerahoillakin.
Prosenttiperiaate tarjoaisi edes osalle kuvataiteilijoista juuri sitä työtä johon heidät on koulutettu, mutta silti sen käyttö monella paikkakunnalla ja jopa valtion hankkeissa junnaa.
Taiteilija-apurahojen määrä ja taso ei ole noussut. Ääneen ole pohdittu edes sitä, onko mielekästä pitää taiteilijan työn harjoittajaa työttömänä, vai voisiko aktiivinen taiteen harjoittaja saada taiteilijapalkkaa työttömyyskorvauksen sijaan.
Taiteilijan sosiaaliturva on aina ollut heikko. Pieni parannus on 2009 voimaan tullut apurahansaajan eläkevakuutus; yli neljän kuukauden apurahajaksolla taiteilija on oikeutettu Maatalousyrittäjän eläkevakuutukseen. Valitettavasti apurahakaudet vaihtelevat, vielä ei olla päästy käytäntöön, jossa apurahakausia voisi yhdistää, saati muuta tuloa. Näin ollen taiteilija hyppii Myelin ja Yelin (mikäli myyntituloa) välillä tai on vailla eläketurvaa.
On vaikea uskoa että kukaan toivoo yhteiskuntaa ilman taidetta. Voisiko yhteiskunta viimein näyttää valoa tunnelin päässä taiteen ammattilaisille? Pyörää ei tarvitse keksiä udelleen, vaan toteuttaa Cronbergin esittelemät toimenpiteet.
Ja sivuhuomiona vielä, etteivät apurahat suinkaan puussa kasva, eivätkä ne ole missään määrin epäreilua ja vastikkeetonta tuloa. Apurahan saamiseksi taiteilija on uhrannut vuosia ja apurahakaudella hän paiskii töitä kahta kauheammin ansaitakseen seuraavan. Työ näkyy muille ilmaisina gallerianäyttelyinä, ympäristönäyttelyinä ja museoiden sisältönä.