Paniikki Lapuan koulutoimessa TAIDE AIHEUTTAA TUNTEITA JA AJATUKSIA

Tänään osui silmiini Helsingin Sanomien 31.12.2014 uutisoima myrsky Lapuan koulutoimessa. Meillä kun pitäisi olla sanan ja taiteen vapaus, eikä kuvia kaihdeta. Opetuspäällikkö Merja Koiviston kerrottiin ohjeistaneen opettajia olemaan viemättä koululaisia taidemuseoon Teemu Mäen näyttelyyn. Syyksi Koivisto kertoi maalausten arat aiheet ja vanhempien antaman palautteen. Myönnän nyt kirjoittavani näyttelystä, jota en ole nähnyt. Lukuisia Mäen teoksia kylläkin. Teemu Mäen mukaan teokset käsittelevät muukalaisvihaa, köyhien kohtelua, ekokatastrofeja ja Venäjän tilannetta: ajankohtaisia ja todellisia aiheita visuaalisella kielellä.

Opettajat, vanhemmat ja opetuspäällikkö hätääntyivät siitä, että taide on aiheuttanut tunteita ja ajatuksia – eikä suinkaan helppoja sellaisia. Lapset eivät hipsineetkään museossa perinteiseen tapaan oppaan johdolla puoli unessa kuulemassa tasapainoisesta kompositiosta ja harmonisesta värimaailmasta. Taiteen tarkoitus on herättää visuaalisen (tai minkä tahansa aistittavan) ärsykkeen avulla tunne ja tämän tunteen puolestaan ajatuksia ja ajattelua. Lapsilla, jotka näyttelyyn tutustuivat, oli ilmeisesti kyky lukea kuvia ja heidän itsereflektionsa sekä kognitiiviset taidot toimivat. Heille avautui uudenlainen merkitysten maailma. Oleellista on huomata, että myös negatiiviset tunteet ja hämmennys ovat tärkeitä tunteita, joiden kautta lapsi voi oppia jotakin korvaamatonta ympäröivästä maailmasta. Negatiivisten tunteiden käsittelyyn lapsi voi tarvita kuitenkin aikuisen apua. Tunteiden kieltäminen ja taidemuseokäynnin syyttäminen tunteista eivät ole aikuisten tarjoamaa apua lapsille. Lasta ei voi eristää maailmasta ja tuntemuksista.

Annamme lastemme kaikkine aisteineen altistua lööpeille, elokuville, peleille sekä verkon suoltamalle fiktiiviselle tai väkivallalla herkuttelevalle ryönälle, mutta pelästymme, kun he altistuvat todellisuudelle taiteessa. Sen sijaan, että antaisimme lastemme käyttää hyväksi taiteen tarjoamaa mahdollisuutta ymmärtää merkityksiä, tunteita ja ajatuksia sekä prosessoida ympäröivää todellisuutta taiteen avulla, tempaamme heidät pois sen vaikutuspiiristä.

Miksi? Koska opettajana emme itse osaa vastata lasten kysymyksiin? Koska itse haluamme sulkea silmämme maailmalta. Koska taidekasvatuksemme on retuperällä ja suhteemme taiteeseen unohtunut pahasti.

Erityistä pahennusta näyttelyssä oli tiettävästi aiheuttanut Venäläinen interiööri, jossa viitataan Venäjän sotilaiden äitien yritykseen saada äänensä kuuluviin jopa niin naiivin selkeästi, että alakouluikäinen oma lapseni ymmärsi viittauksen, kun sana Venäjä oli mainittu äsken suoritetussa lapsikokeessa.

Missä siis oli Lapuan opetuspäällikön ja opettajien merkitysten lukutaito? Miksei opettaja luottanut museopedagogin ammattitaitoon, lapsiin ja heidän tunnetaitoihinsa ja vanhemmat opettajaan? Miksi vastuu omasta kapeakatseisuudesta ulkoistettiin taiteeseen. Jos lapsilla oli vanhemmille puhuttavaa, mikseivät vanhemmat menneet lapsen kanssa takaisin taidemuseoon puhumaan nähdystä?

Olemme unohtaneet taiteen merkityksen, odotamme siltä sitä, mitä kulttuuriteollisuus tarjoaa: höttöä hyvänolon tunnetta, viihdettä ja korkeintan hieman jännitystä kunhan katharsis vapauttaa. Teemu Mäki tiivistää hyvin olennaisen tapauksesta ja ajasta:

”Tässä ei ymmärretä sitä, että taideaineetkin ovat ihan oikeita aineita eivätkä mitään virkistymishetkiä.”

Niin. Eivät muutkaan koulutunnit ole aina miellyttäviä ja viihdyttäviä. Eikä niiden tarvitsekaan olla. Joskus koulun seinien sisäpuolellakin saattaa ja pitää ällöttää. Allekirjoittanut taisi aikoinaan tippua luokan ovelle sinä päivänä, kun vasikan keuhkoja kaiveltiin biologian tunnilla. Painajaisiakin näin. Silti minulle, vanhemmilleni tai opettajille ei tullut mieleen luopua elimien käytöstä biologian opetuksessa. Toivonkin, että kouluissa kaivellaan edelleen keuhkoja tai mitä tahansa elimiä juuri siksi, että ne ovat totta. Todellisuutta ei voi korvata viihteellä.