Monimutkaistuva maailma tarvitsee enemmän luovuutta, ei vähemmän
Taide ja kulttuuri ovat yksilön perusoikeuksia, jotka turvataan paitsi kansainvälisissä sopimuksissa myös omassa perustuslaissamme. Näin tehdään siksi, että mahdollisimman moninaisen taiteen katsotaan olevan elintärkeä osa tervettä, demokraattista yhteiskuntaa. Taide on turvallinen tila käsitellä kriittisesti yhteiskuntaa ja sen valtarakenteita, se tuottaa meille ymmärrystä itsestämme ja muista, antaa mahdollisuuden laajentaa tunne-elämäämme ja viisastua tai tuo yhteisöt yhteen ja synnyttää kaivattua keskustelua taikka tarjoaa viihdettä ja todellisuuspakoa.
Taide oli täällä jo ennen yhteistä kieltä kommunikaation ja tunteiden välittämisen välineenä. Se on edelleen osa arkea silloinkin, kun esimerkiksi muistisairaalla ei enää kieltä ole; musiikki, liike tai kuva koskettaa, rauhoittaa ja lohduttaa, vaikka keskustelu ei enää onnistu.
Perustuslain 16 §:n 3 momentti turvaa taiteen vapauden perusoikeutena ja 22 § asettaa tällekin perusoikeudelle vahvan velvoitteen sen turvaamiseksi aktiivisein keinoin. Tämä tarkoittaa, että valtiovalta ei puutu siihen, millaista taidetta ja kulttuuria tehdään eikä estä sen tekemistä ja että valtion on edistettävä aktiivisesti taiteen vapauden toteutumista. Ilman julkista tukea taiteelle, tuota vapautta ja taiteen moninaisuutta ei ole.
Taiteen ja sen vapauden merkityksestä yhteiskunnassa kertoo paljon se, että diktaattorit kaatavat ensin patsaat ja taiteilijat ja korvaavat ne omillaan, ilman vapautta. Siksi Riikka Purran (PS) kommentit taiteesta luksuspalveluna ja erityisesti kyseisen puheenvuoron jatko ja perussuomalaisten ohjelmien kommentit oikeasta ja väärästä kulttuurista tai ”kakkakulttuurista” eivät ole huolestuttavia vain kulttuurin kuluttajien ja ammattilaisten kannalta, vaan koko yhteiskunnan; perussuomalaisten kulttuuripolitiikka ei ole sitoutunut demokratiaan ja sananvapauteen. Tämä kulttuurivihamielinen asenne myös sulkee osan ihmisyyden ydintä isolta joukolta kansalaisia, joiden hyvinvoinnille taiteen vaikutukset olisivat erityisen tärkeitä.
Valtio pysyy ja sen kuuluukin, taidetta rahoittaessaan pysyä ns. käsivarren mitan päässä. Siksi taiteen rahoituksen valinnat tehdään pääasiassa vertaisarvioiden taiteen asiantuntijoiden toimesta, ei poliitikkojen tai yksittäisten virkamiesten. Taide ei toimi, eikä sen kulu toimia markkinatalouden ehdoilla. Ilman julkista tukea, ei synny yhteiskunnallista kritiikkiä, eikä taiteen tekeminen tai kokeminen ole mahdollista, kuin varakkaimmille, koska taiteen tuotantokulut ovat korkeat. Taide on aina uutta ja uusiutuvaa, sitä ei voi korvata massatuotannolla eikä vain vanhaa kierrättämällä.
Jotta meillä on jatkossa elinvoimainen ja vapaa taiteen ja kulttuurin kenttä takaamassa demokratiaa ja ihmisten hyvinvointia, on meidän turvattava taiteen ja kulttuurin toimintaedellytykset nostamalla kulttuuribudjetti vihdoin prosenttiin, jotta saamme turvattua taiteen tekemisen mahdollisuuksia apurahoituksella ja vaikuttavaa taidetta ihmisten arkeen sekä mahdollistettua taiteen perusopetuksen ja taidekasvatuksen yhä useammalle. Osallisuus taiteeseen tukee lapsen oppimista, tunnetaitoja ja itsetuntoa ja ilmaisemisen kykyä. Nämä kaikki ovat yhä tärkeämpiä taitoja. Monimutkaistuva maailma tarvitsee enemmän luovuutta, ei vähemmän.