Muutama kuukausi sitten en olisi uskonut sanovani tätä. Olen pitänyt hyvänä Suomen linjaa pysyä ulkona puolustusliitto Natosta ja pitää yllä kahdenvälisiä suhteita Venäjään. Monen muun tavoin, olen ollut siinä harhassa, että meillä olisi erityinen suhde Venäjään ja hiljalleen Venäjälle rakentuu demokratia. Ei ole suhdetta, on vain kummaa teatteria. Silmiemme alla Venäjä on kaiken aikaa luisunut kohti nykytilaa.
Olemme osa EU:ta ja EU on uhka Venäjän valtaapitäville, koska vapaa demokratia on uhka.
Meidän tapamme toimia Venäjän kanssa ei ole edistänyt demokratiaa rakentavaa vapaata kansalaisyhteiskuntaa, sananvapautta ja riippumatonta oikeusjärjestelmää. Ukrainan sodassa ei ole kyse yhdestä Putinista. Tapahtumat ovat paljastaneet, että Venäjä on eristäytyneempi kuin kuvittelimme, medialla ei ole vapautta ja eriäviä mielipiteitä ei voi tuoda julki, koska demokratiakehitys on jäänyt alkutekijöihin, internetaika ei ole pystynyt ohittamaan koneistoa.
Venäjä ei tule muuttumaan nopeasti vapaaksi demokratiaksi, vaikka Ukrainan sota loppuisi huomenna. Sen kehitykseen menee kauan. Venäjä tulee voida saattaa edesvastuun tapahtumista ja jatkossa sen ihmis- ja perusoikeusrikkomuksiin tulee puuttua tiukemmin, sillä selvästikään taloudellinen riippuvuus muista ei riitä ohjaamaan sen kehitystä oikeaan suuntaan.
Meillä on toki uskottava oma puolustus ja EU. EU on näyttänyt yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta Ukrainalle, vaikkei Ukraina ole EU-maa. Se tekisi varmasti niin myös EU-maahan hyökättäessä, mutta koska kirjaus avusta on löyhä, on vaikea kuvitella, miten solidaarisuutta riittäisi, mikäli sotaa käytäisiin useammalla rajalla ja talous olisi merkittävästi heikentynyt EU-maissa. EU-maista taas valtaosa on jo Nato-maita, ei ole realistista ajatella, että kapasiteettia riittäisi erikseen EU-harjoituksiin. En siis näe kovin kummoista vaihtoehtoja taata turvallisuutta Naton ulkopuolella.
En ole sokea NATO-maiden ongelmille. En näe Natoa arvoyhteisönä, sellaisena näen EU:n, eikä sekään täydellinen ole. Naton näen järkiliittona, hieman vastenmielisenä, mutta tässä tilanteessa parhaana tulevaisuuden turvana, jolla säilytämme oman suvereniteettimme ja joka voi turvata sen, että jatkossa uskallamme tuomita Venäjän valtion toimet niiden vaatimalla vakavuudella. Sanon sille siis vastentahtoisesti kyllä. Nato-maihin ei Venäjä ole hyökännyt, mutta muihin maihin ei Venäjä syitä ole tarvinnut ja Venäjä näkee Suomen nyt vastapuolella. Ja siellä meidän kuuluukin olla.
NATO-jäsenyys ei tarkoita, että sinä lähdet reservistä automaattisesti Nato-operaatioihin. Se ei tarkoita automaattisesti ydinohjuksia ja joukkoja rajalle. Puolustusmenomme ovat NATO-tasolla ja kasvavat tässä tilanteessa myös yksin. Kulujen kanssa voimme elää, kun muutakaan emme voi. Niin vastenmielisiä kuluja kuin ne ovatkin.
Ymmärrän hyvin, että edelleen voi päätyä myös toiselle kannalle, eikä se tee kenestäkään putinistia. Toivon, että puheet puolin ja toisin ”tunne edellä” tehtävistä ratkaisuista jätetään sikseen. Erityisesti omassa viitekehyksessä olen kokenut tunteen ohjaavan NATO-vastaisuutta enemmän kuin myönteisyyttä, koska tila olla eri mieltä on kapea ja keskustelua kavennetaan tunneratkaisu-kommentoinnilla, rajaamalla rauhan puolustaminen NATO-vastaisuudeksi ja käymällä keskustelua liikaa identiteettipohjalta kuin asia-argumentein. Onneksi tähän puhetilan rajoittamiseen ei osallistu koko porukka.
Oman kantani kerron nyt julki siksi, että toivon, ettei oman valmiin tai muodostumassa olevan kantansa julki tuominen ja keskustelun käyminen hirvitä ketään näin kriittisessä asiassa. Mielipiteitä on monenlaisia, ne kaikki mahtuvat mukaan kun argumentoimme asiasta.