Viime aikaiset tapahtumat ovat taas saaneet somen konservatiiviset voimat kertomaan kuinka feministit suorastaan jahtaavat ihmisparkoja, jotka vain hyvää hyvyyttään huumorimielessä puristelevat sopimattomista paikoista ja kuinka tästä pitäisi naisen olla jopa kiitollinen.
Yksi hullummilta tuntuvista argumenteista on ollut väittää, että naiset keksisivät tarinoita ahdistelusta saadakseen mediatilaa. Sellaisen huomion ja keskustelun keskiössä oleminen ei ole tavoitteemme. Käytämme sen sijaan oikeutta kertoa kokemuksistamme, jotta tulevaisuudessa kukaan ei enää joutuisi kokemaan samaa.
Vetämällä rajat ja sanoittamalla tapahtumat ääneen, naiset haluavat kertoa, että häpeä sopimattomasta käytöksestä kuuluu yksinomaan tekijälle, mutta valitettavasti naiset on kasvatettu vaikenemaan ja tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä seksuaalisesta häirinnästä.
Seksuaalinen häirintä on vallankäyttöä ja hallintaa. Se ei ole koskaan hellyyden osoitus, eikä huumoria, ei edes huonoa sellaista, vaan väkivaltaa. Se on halventavaa ja häpäisevää, eikä kenenkään tarvitse sietää sitä, vaikka sitä olisikin aiemmin siedetty. Kukaan sellaista kokenut ei toivo sitä lapsilleen ja siksi siitä on tultava loppu.
Kommentit siitä, että naista ei enää feminismin pelossa uskalla halatakaan, tai siitä miten romantiikan käy, kertoo somettajista paljon; väkivallalla ja kahden ihmisen välisillä rakkaudenteoilla ei voisi olla enempää eroa. Jos joku nämä sekoittaa keskenään, on käsitykset toista ihmistä kunnioittavasta rakkaudesta todella eksyksissä.
Häpäisevällä käytöksellä on saatu rajattua naiset ulos miesten maailmasta ja vaiennettua. Vielä minun sukupolveni on oppinut, että kunnon tyttö on hiljainen, pojat on poikia ja pojilla on oikeus ottaa puhetila, pyrkiä menestykseen ja olla itsevarmoja. Kulttuurisesti rakennetuista rooleista pois pyrkiminen ja niiden murtaminen vaatii meiltä tietoista ponnistelua sisäistä ja ulkoista normikoodia vastaan. Meille tilan ottaminen ei ole yhtä helppoa kuin miehille. Edelleen vahva nainen, joka ei väistä maskuliinisia etuoikeuksia, on joillekin kummajainen, jota on vaikea sietää.
Me naiset haluamme ja tarvitsemme tosiasiallisen oikeuden sanoa mielipiteemme ja olla vahvoja toimijoita, ilman pelkoa ahdistelusta. Rajojen vetäminen ei ole pikkumaisuutta tai heikkoutta, sen pitäisi olla normaalia.
Erot omien sosiaalisten verkostojeni välillä on valtavat. Kun toisissa saa pelätä kourituksi tulemista niin toisaalla miehet haluavat keskustella siitä, kuinka puuttua häirintään uhrin kiusaantumatta ja kuinka kertoa tyttärilleen, pelkoa synnyttämättä, omien rajojen ilmaisemisesta ja puuttumisesta asiattomaan käytökseen ja yhtä lailla, kuinka opettaa pojat puuttumaan ja huomioimaan.
Miehet ympärilläni keskustelevat herruustekniikoiden purkamisesta; kuinka tiukassakin tilanteessa saada kaikkien ääni kuulumaan, ei vain kovaäänisin ja tottunein suupaltti. Pohdimme kuinka tukea eteen- ja ylöspäin uralla naisia ja purkaa omien ennakkoluulojen vaikutusta.
Näistä femisnistit oikeasti haluavat keskustella. Tavoitteemme on, että kaikilla olisi enemmän vapautta ja tasa-arvoa, mutta se vaatii etuoikeuksien ja kulttuuristen valtarakenteiden tunnistamista ja purkua. Keinoja tasa-arvoisempaan, vapaampaan tulevaisuuteen on ja toivoa todellakin.
